Mutta — ihme! Kun jättiläisten askeleet häipyvät kuulumattomiin, nousevat viinitarhat jälleen. Mikä ne nostattaa? Pikku hyönteistenkö yhteisponnistus? Ei, vaan niiden oman kauneuden voima. Ne ovat luodut kukoistamaan, iloa tuottamaan, ja siksi ne kohoavat uudestaan. Sudensammal niiden kyljissä hohtaa jälleen kuin punainen kallioseinä. Taipuneet karpalonvarret ojentuvat uudelleen pystyyn. Entinen elämä alkaa. Hyönteisyhteiskunta ei pitkään sure. Aurinko paistaa ja ilman täyttää sääskien yksitoikkoinen, unettava ininä.
Äskeiset jättiläiset ovat jättäneet taaksensa jängän ja istuvat kaatuneella honganrungolla tupakoiden. Sääskiparvet hyökkäävät heidän kimppuunsa, mutta pikiöljy tekee niiden liiallisen lähentelyn vaikeaksi. Toverukset tatuoivat itsensä juhlallisesti. Äkkinäistä kulkijaa he voisivat säikähdyttää. Viimeiset papillisuuden piirteet Jonatan Starkin kasvoissa peittyvät leveiden pikiöljylaikkojen alle. Hän muistuttaa nyt Mefistoa. Kuin kaksi metsien intiaania istuvat toverukset honganrungolla puhallellen verkkaisia savuja ilmaan. Heidän hartiansa höyryävät hiljaa ja tuohikontin nurkasta tipahtelee vesipisaroita heidän selkäänsä pitkin.
Metsässä vallitsee raukaiseva kuumuus. Ei edes varjopaikoissa ole viileämpää. Sammal toverusten jalkain juuressa uhoo kosteaa lämpöä, joka unettavana tunkeutuu sieraimiin. Olisi soma hetkisen uinahtaa, mutta sääskiltä ei saa rauhaa.
Toverukset nousevat jatkamaan matkaansa. Viimeinen silmäys, hyvästijättösilmäys Tela-aavalle, joka vilkkuu puiden välistä kuumuudesta höyryten. Sen takana on Huomenjärvi, kumppanusten kaipaama rauhan tyyssija. Nyt sekin loistaa häikäisevän kirkkaana kuin olisi se erämaan silmä.
Toverukset astuvat peräkanaa. Vielä on neljä kilometriä kirkonkylään. Puolen tusinaa jänkiä on myös kuljettava yli, mutta ne ovat jokainen varustetut teloilla. Entiset papit ovat pitäneet huolen niiden laittamisesta. Huomenjärvi on ollut heillekin rakas.
Runsaan tunnin päästä he saapuvat maantielle. Se on hiljainen ja kuollut, mutta se tuo mieleen suuren maailman jossakin kaukana. He astuvat horjahdellen. Taakat ovat loppu taipaleella ruvenneet painamaan.
Kirkko näkyy kaukaa, paljon ennen maantienpolveketta. Se seisoo kummullaan aivan samannäköisenä kuin heidän lähtiessäänkin. Mutta siitä huolimatta tuntuu toveruksista, kuin näkisivät he sen taas ensi kertaa pitkästä aikaa. Se on vaihtelu, joka sen saa aikaan.
Jonatan Stark käsittää sen astuessaan tuossa Horstan jäljissä. Se ei olekaan Huomenjärven ansiota niin paljon, kuin hän oli kuvitellut. Sen teki vaihtelu, yksitoikkoisen kotona-istumisen äkillinen katkeaminen, vuorokauden oleskelu kirkonkylästä poissa.
Vaihtelu — mitä oli vaihtelu? Vain hetken kestävä unilääke, jota piti taas uudestaan ottaa.
Jonatan Stark aavistelee jotakin, jotakin, jota ei voinut koskaan tyydyttää. Se lauloi sydämessä lakkaamatta, kuin laulaa maininki merenrantaa vasten. Se kohosi ihmisrinnasta salaa kuin huokaus korven povesta, kuin ikuinen etsijän ikävä. Sitä tuntiessa johtui mieleen etelä, hymyilevä etelä.