Julia-rouva hymyilee miehensä innostukselle.
Jonatan Stark katsahtaa vaimoaan silmiin. Hän huomaa niissä anteeksi pyytävän ilmeen. Hänen sydämeensä tulvahtaa veri lämpimänä. Hän tarttuu vaimoaan kädestä.
— Näin minä täällä taistelen henkiriepuni puolesta, Julia, ja nyt olen voitolla taas.
Julia-rouva nyökkää. Sellaistahan se oli. Hän kesti sittenkin paremmin kuin miehensä. Jonatanille se toisinaan kävi ylivoimaiseksi.
Hän jättää miehensä työn ääreen. Hän on vakuutettu, ettei Jonatan enää kääntele kirjekuoria ikävänsä vuoksi, vaan siksi, että tuntee itsensä onnelliseksi ja tyytyväiseksi taas.
Ja ihmeellistä. Tämän jälkeen ei Jonatan Stark enää ajattele menneitä. Hän kääntää kuoren toisensa jälkeen ja se ilo, jota hän nyt tuntee, on jonkunlaista ammattimiehen iloa. Työ käy näet jo sangen sukkelaan. Hän ajattelee väliin, tuliko helpommaksi kääntää vai ostaa uusia. Kumiliima maksoi… sekin… Mutta — vaikka se olisi tullut kalliimmaksikin, hän olisi sittenkin kääntänyt. Se tuotti hänelle iloa. Ja kaikkeen, mikä Lapissa oli omiansa iloa tuottamaan, oli suhtauduttava vakavasti, olipa se sitten itsessään vaikka kuinka lapsellista. Sen oli Jonatan Stark ottanut elämänsä säännöksi. Hän siis kääntelee kirjekuoria, kun ei muuta työtä ole. Ja hauskaa oli nähdä sitä valikoimaa, joka niistä vähitellen syntyi. Hämähäkinverkko-kuoria oli useita. Ne tekivät oikeastaan hiukan taiteellisen vaikutuksen. Toiset olivat taas niin ohutta paperia, että rikkoutuivat käännettäessä. Vaivaiset, jotka eivät jaksaneet kustantaa itselleen kuin menomatkan Lappiin. Toisilla oli vielä varoja paluumatkaakin varten. Jonatan Stark kääntää kääntämistään. Hän on onnellinen ja tyytyväinen taas ja hän viheltelee hiljaa. Talven pitkään kulkisivat hänen kirjekuorensa alas, — sinne, mistä olivat tulleetkin. Hän lähettelisi niitä kuten muinoin Noak kyyhkysiä arkistaan. Ne veisivät mukanaan hänen kaipauksensa.
Jonatan Stark huokaa asettaen viimeisen kirjekuoren kirkonkirjan alle painumaan. Hän vääntää lamppua pienemmälle. Hän on hiukan alakuloinen, mutta kuitenkin tyytyväinen kohtaloonsa.
Harmaja lapinpäivä painuu iltaan. Tyranni, sielujen kiduttaja, palaa linnaansa jälleen. Se on siellä jossakin Keilatunturin takana, rannattomien aapojen keskellä, jotka nyt kääriytyvät pimeään. Harmaja päivä on käynyt alustalaisiaan katsomassa ja ilokseen huomannut heidät lujasti valtaansa kahlehdituiksi. Vain yksi heistä, pappi, jonka tehtävänä on valkeutta julistaa, on hiukan saanut kahleitaan irroitetuksi. Hänen huoneessaan on palanut lamppu jo kello yhdestä saakka. Kuin merkkituli se on loistanut muille kylän asukkaille, jotka vähitellen, yksi toisensa jälkeen, ovat tehneet tulen pirtin takkaan. On se hetki, jolloin sielut saavat vapaammin hengittää. Takkatulen loiste ottaa haltuunsa pirtin. Se on itsevaltias, joka ei siedä harmajan lapinpäivän valtaa. Se valaisee ja lämmittää. Sen kanssa taistelevat rinnan navettakiilut ja Ruijan porsliinikupuiset lamput. Nekin julistavat omalta osaltaan, että yötä ja pimeyttä vastaan on taisteltava valolla, siksi kunnes aurinko, elonantaja, on jälleen saavuttanut hallitsevan asemansa Lapin taivaalla loistaakseen kaksi kokonaista kuukautta yhteen menoon.
X.
Viime vuosina on Jonatan Stark saarnannut melkein yksinomaan itselleen. Eikä hänellä juuri monta kuulijaa ollutkaan. Kirkonkyläläisistä eivät muut käyneet säännöllisesti kirkossa kuin Suutari-Kalle ja hänen hiukan yksinkertainen vaimonsa Gravilda sekä kylän kansakoulunopettajatar. Juhlapyhinä, kuten Marianpäivänä, juhannuksena ja Mikkelinä, saapuivat tosin syrjäkyläläiset mieslukuisina kirkolle ja silloin oli Lainion pieni kirkko ääriään myöten täynnä. Mutta ennen saarnaa lähti suurin osa miehistä tavallisesti pois, sillä heitä ei huvittanut Tarkan "muistelusten kuunteleminen", kuten he sanoivat. He menivät siis kirkkomäelle tupakalle ja juttelemaan hevoskaupoista. He ymmärsivät niitä paljon paremmin kuin papin puheita 'Kristuksen kuvan kultauksista', joka nyt oli paljasta jaaritusta.