Oh, sinä muistat ne lukemattomat illat, jolloin kuljit Bulevardia pitkin ja tähystelit levottomana eteesi. Sinä etsit ihmisvilinästä vain yhtä: Aleksandra Ekiä. Muut olivat sinulle vieraita ja muukalaisia. Ja kuinka sydämesi löikään, kun hän sipsutteli sinua vastaan ruskeassa päällystakissaan! 'Oletko se sinä, Jonna?' 'Minä, minä… ja sinä pääsit jo, Alix?' 'Pääsin, pääsin ja nyt mennään meille, Jonna.' Sitä sinä olit toivonutkin. Te lähditte yhdessä kulkemaan Kruunuhakaa kohti. Siellä asui Aleksandra Ek muutamassa kivijalassa vanhan tätinsä kanssa. Huone oli yksinkertainen ja vaatimattomasti kalustettu, mutta sinun mielestäsi se oli taivaan esikartano, sillä siellä asui Aleksandra Ek, ja hän oli kaunis ja hän oli tumma ja hänen silmänsä olivat vihreät kuin meri! Seinällä riippui kitara ja se tervehti teitä jo ovessa. "Nyt sinä laulat, Jonna, tänä iltana, laulat 'Caro mio ben'in'". Hän oli laulanut sydän onnea tulvillaan Aleksandra Ekin säestäessä häntä.
Jonatan Stark katselee mietteissään edessään olevaa kirjekuorta. Aivan samanlainen kuin muinoin kaksikymmentäviisi vuotta taaksepäin, mutta käsiala oli toinen. Niin — kuinka monta kertaa se oli muuttunutkaan noiden kahdenkymmenenviiden vuoden kuluessa? Uudet myyjättäret astuivat entisten tilalle. Mutta tuskin yksikään heistä lie tuollaiselle kirjekuorelle kirjoittanut loistavammin kuin kirjoitti kerran Aleksandra Ek: 'Herra Ylioppilas Jonatan Stark, Pohjois-Esplanaadinkatu 7.' Siinä oli rakkautta jokaisessa i:n pisteessäkin. Ja seitsemäinen — se oli ollut kuin tanssissa liehuva keijukainen.
Jonatan Stark huokaa ja kääntää kirjekuoren. 'Toivehet, pois, pois…' soi hänen rinnassaan. Sitä laulua hän oli kerran tovereista haalitun kuoron kanssa laulanut Aleksandra Ekin ikkunan takana tämän syntymäpäivän vastaisena yönä. Silloin oli loistanut täysikuu ja muutaman ravintolan edustalla torkkuva ajurikin oli hänen mielestään ollut satumainen olento. Hän olisi saattanut olla vaikka morsiusparia odotteleva kartanon kuski, joka mikä hetki hyvänsä oli valmis kiidättämään nuoren parin sulhasen kotiin läpi kuutamoisen, kirkkaan yön.
Paljon sinä haaveilet, Jonatan Stark, mutta siihenhän on luonnollinen syy: Julia-rouva on loukkautuneena sulkeutunut makuuhuoneeseen. Te olette riidelleet aamiaispöydässä ja kuin sattumalta on Bulevardin kukkakaupan kirjekuori nyt ensimmäisenä käteesi osunut. Minkäs sinä sille mahdat? "Hvem kan nu rå för sina känslor?" oli apteekkarin rouva kerran kysynyt, kun puhe oli johtunut avioeroihin. Hän, se näpsäkkä Floora-rouva, oli lingonnut tämän kysymyksen Jonatan Starkille vasten silmiä, kun tämä oli epäillen pudistellut päätään. Ei sitä niin vain erottu, vaikka tunne-elämässä toisinaan tapahtuikin pieni vallankumous, aiheuttipa sen sitten vaikka hetken kinastelu tahi luvaton kiintymys. Solmitut siteet olivat siksi lujat. Tuollainen vanha muisto hiveli vain sydäntä suloisesti, kuin lääkiten sitä pienen vamman jälkeen. Missä lienetkään, Aleksandra Ek? Lienetkö elävien mailla? Jonatan Stark, entinen naivi ylioppilas, joka rakasti sinua tulisesti, mutta jota sinä et uskaltanut seurata, muistelee sinua, kädessään kirjekuori samasta kukkakaupasta, missä kerran palvelit myyjättärenä. Ja kirjekuori — se on nyt käännetty nurin.
Jonatan Stark kääntää ja liimaa kirjekuoria asettaen ne kirkonkirjojen alle painumaan, sitä mukaa kuin ne valmistuvat. Niitä on eri kokoa, tavallisista virkakirjekuorista pieniin, siroihin dandykuoriin asti. Kuka veitikka se niin hienosti elelee? No jo… Gösta Lagerborg, hänen vanha luokkatoverinsa, kaunosielu ja aatteiden mies, josta konventtiaikana odotettiin suuria, mutta josta ei kuitenkaan tullut muuta kuin tavallinen kauppamatkustaja. Hän sortui kauniilta uraltaan ja nai rikkaan lesken, joka omisti tuottavan kahvilan muutamassa rannikkokaupungissa. Siellä kuului nyt Gösta-poika soittelevan klaveeria kahvilayleisön ratoksi, milloin ei kauppamatkoilla kulkenut. Ja liike tuotti, tuotti hyvin. Gösta Lagerborg oli kirjoittanut tulevansa ensi kesänä Lainioon harrinongintaan ja tiedustellut Starkilta sopivia paikkoja sitä varten. 'Ja olisihan soma vielä istua vastatuksin ja väitellä siitä, ihannoiko Runeberg "Vänrikki Stoolin tarinoissa" sotaa vai ei, hahhah!'
Jonatan Stark kääntää kirjekuoria. Hänen silmänsä säteilevät. Ajatus kulkee muistojen teitä eikä Lapin harmaja päivä näe enää syytä viipymiseensä. Se hiipii hiljaa ulos Jonatan Starkin huomaamatta. Keittiön puolelta rupeaa kuulumaan astioiden kalinaa ja laulun hyräilyä.
Julia-rouva ilmesyy kansliahuoneen kynnykselle. Hän hymyilee ystävällisesti.
— Mitäs se pappa täällä puuhailee? Ai, ai, noitako sinä taas olet ruvennut kääntämään? Eikö sinulla nyt ole parempaa työtä?
Jonatan Stark vastaa loistavin kasvoin:
— 'Ja hädässänsä hän turvautui yhteen sen vieraan maan kauppiaaseen…' Katsopas, Julia, tässäkin hommassa tulee mieleen, 'kuinka monella minun Isäni palkollisella on kyllin leipää ja minä kuolen nälkään.' — Hei, eikö olekin soma kokoelma?