Nimismies Forstadiuksen virkahuoneessa käy sen sijaan touhu. Harmaja talvipäivä ei ole pystynyt sen järjestystä muuttamaan, ainakaan tällä kertaa. Ne pyssyt… ne pyssyt. Niillähän mies puolustihe pimeää ja alakuloisuuttakin vastaan. Pöydällä palaa lamppu, vaikka on jo puolenpäivän aika. Horsta puhdistaa pyssyä hiessä päin. Oli se kumma mies se Stark, kun ei viitsinyt pyssyään puhtaana pitää. Ja sellainen ase kuin hänellä oli. Se oli ollut nyt lainassa Horstalla parisen viikkoa huurremetsojen ampuma-aikaan. Hän ei ollut sitä kuitenkaan tarvinnut. Mutta — sellaisessa kunnossa, kuin missä se oli, hän ei hirvennyt sitä takaisin viedä. Sen sisus… herrajumala… niin täynnä likaa, etteipä juuri läpi nähnyt! Siinä menivät hyvät rihlat aivan pilalle. Ja hän, Horsta, kun oli sen jo kerran papille puhdistanut sanoen, että pidä nyt, hyvä veli, puhtaana. Se on hyvä pyssy. Mutta ei ollut pappi viitsinyt. Ruostua oli antanut.
Harmaja lapinpäivä tekee kierrostansa kylässä. Sen asiana on istua ja tylsästi tuijottaa eteensä. Nyt se istuu pappilan kansliahuoneessa pitäen seuraa rovasti Starkille.
'Minkähänvuoksi tuo kruunukin arkistokaapin päällä on lohennut?' Jonatan Stark istuu tuijottaen puustaveistettyyn, tummaksi maalattuun kruunuun, mutta kukaan ei vastaa. Harmaja talvipäivä pysyy äänettömänä eikä vastausta synny hänenkään päässänsä. Liekö pudonnut vai muuten omia aikojaan haljennut? Sen voisi kääntää toista tietä. Niin… kuka sen kääntäisi? Jonatan Stark ei halua sitä kääntää eikä kukaan muukaan sitä tee. Se ei olisi vaikeaa: nousta tuolille ja kääntää. Mutta Jonatan Stark ei halua nousta tuolille. Hänen mielestään se on tarpeetonta. Mitä se hyödyttäisi? Kolo pysyisi siinä kumminkin. Hän tietäisi sen! Niin rehellisyyttä rakastavana hän on vielä Lapissakin pysynyt, ettei anna näön pettää itseään.
Mutta jotakin olisi tehtävä. Päivä ei saanut kulua tylsyyden vallassa. Siitä oli ravistauduttava irti hinnalla millä hyvänsä. Harmaja talvipäivä istuisi muuten vaikka kuinka kauan kansliahuoneen penkillä ja katselisi hänen toimettomuuttaan, toimeton toista toimetonta. Se tuntui masentavalta. Jommankumman täytyi liikkua, jommankumman, siitä ei päässyt! Jonatan Stark väänteleikse tuolissaan. Elämä tuntui niin sanomattoman lohduttomalta.
Hän nousee hitaasti tuolistaan. Hänen kasvoillaan asustaa syvä alakuloisuus. 'Tarpeeton ihminen', välähtää hänen sielussaan. Hän pysähtyy keskelle lattiaa syviin mietteisiin vaipuneena. Mitä varten hänkin oli olemassa?
Jonatan Stark avaa hiljaa arkistokaapin. Siellä on suuri läjä vanhoja, käytettyjä kirjekuoria. Niitä on sinne kasaantunut kuukausien varrella. Ne tarjoavat hänelle pelastuksen tällaisina harmaina päivinä. Hän ryhtyy niitä kääntämään.
Elämällä on sittenkin tarkoituksensa. Älä murehdi, Jonatan Stark, sinä et ole turhaan elänyt. Tämä yksi ainoa päivä elämässäsi antaa täyden oikeutuksen kaikille ennen vietetyille vuosille: nousta rikkaläjältä lentoon ja kohota navetan harjan tasalle, — onhan se jotakin elättivariksesta, jonka toinen siipi on leikattu lyhemmäksi. Käännellä käytettyjä kirjekuoria Lainion pappilan hiljaisessa kansliahuoneessa ja houkutella sen askartelun avulla henkensä lentoon, tuon häkkilinnun, jonka pimeä talvinen päivä on kahlehtinut, — onhan siinä elämän tarkoitusta kylliksi, — ainakin yhden pilvisen päivän osalle. Sinä käännät nurin nuo jo kerran tehtävänsä tehneet kirjekuoret, lähetät ne uudelleen maailmaa kiertämään. Mitäs sinä siitä välität, vaikka ihmiset sanovatkin: 'Stark on tullut tarkaksi, kääntää jo kirjekuoretkin'. Et mitään. Sinä loihdit niiden avulla vanhoja muistoja eloon. Sinusta tulee runoilija, joka laulaa kuolleet eläviksi jälleen. Tuo Bulevardin Kukkakaupan kirjekuori on kellastunut lehti, mutta se kertoo sinulle kesästä, joka oli lämmin ja kaunis. Mitäs siitä, vaikka se onkin kellastunut lehti. Sinä runoilet sen viheriöitseväksi jälleen.
Se johdattaa mieleesi muutaman tummatukkaisen kukkaismyyjättären, joka kerran palveli juuri tuossa samaisessa Bulevardin kukkakaupassa. Sillä sieltä on Julia-rouva tilannut viimekesäiset kukkasipulinsa ja kuin sattumalta osui kukkakaupan kirjekuori ensimmäisenä käteesi.
Sinä kätket tosin muistosi jälleen tuon saman kirjekuoren sisään ja kirjoitat tyyneesti päälle: 'Arvoisa Pastorinvirasto, Tenomuotka.' Mutta se vain todistaa, kuinka ihmeen hyvin olet oppinut itsesi hillitsemään. Ja kerran sinä kirjoitit vapisevalla kädellä ja veren lämminnä virratessa sydämeen: 'Neiti Aleksandra Ek, Bulevardin Kukkakauppa'.
Sinä olit silloin vahvasti rakastunut, Jonatan Stark. Sinä ajattelit tummatukkaista tyttöä muutamassa kukkakaupassa, sillä aikaa kuin professori luennoi valituita kappaleita profeetta Jesajasta. Mitä välitit sinä hepreasta siihen aikaan. Et yhtään mitään. 'Jerusalemin tyttäristä' kuullessasi ajattelit vain yhtä: hänellä ei ollut nilkkarenkaita eikä hän kulkenut kenossa kauloin, mutta hänellä oli niin ihmeen kauniit ruskeat kengät ja niska kuin kuningattarella. Hän rakasti ruskeaa ja eikö se ollut sinunkin mielivärisi siihen aikaan, Jonatan Stark, ja ole vieläkin?