Kaipa ne olivat harakat, sillä niillä oli erikoinen syy pitää silmällä Lainion papin kuomurekeä, niinkuin yleensä kaikkia rekiä. Niiden sevistä löytyi aina jotakin. Lainion papin kuomureestä ne eivät olleet koskaan löytäneet mitään. Senvuoksi ne aivankuin kiukuissaan räkyttivät: 'Lainion papin kuomureki, kuomureki tulee! Älkää vaivautuko!'
'Lainion rovasti kuuluu olevan vaalimatkalla.' Kaupunkiin palaava rahtimies kertoo sen kievarinisännälle, joka hakkaa jäätä tallin kynnyksestä. Kuka sitä kertoi? Viime kievarissa olivat kertoneet. Huomenaamulla se viimeistään on täällä, — jollei jo ole aamuyöstä.
— Perhana! Kievarinisäntä iskee niin, että suuri kappale kynnystä lohkeaa hänen lyönnistään.
Kievaritaloissa ryhdytään toimenpiteisiin. Isäntä määrää, mikä hevonen lähtee heinään, mikä jää kotiin. Sieltä kuuluu taas tulevan se Lainion pappi sillä sen vietävällä kuomureellään eikä sitä jaksanut kiskoa muut kuin "Rusko". "Rusko" jääköön siis kotiin, että saadaan taival katkaistuksi.
Se on merkkitapaus koko jokivarrella. Ihmiset virkistyvät. Keskustellaan kuomureestä. Kuka muistaa, milloin se ensi kerran näille maille ilmestyi? Aprikoidaan, tuumitaan. Siitä on kauan, kuka sen muistaneekaan. Kunnes lopulta eläkevaari lausahtaa: 'Siitä on tullut viime keväänä yhdeksäntoista vuotta, sillä tuo Penjaami oli silloin viiden viikon vanha ja täyttää nyt ensi Matin päivänä kaksikymmentä.
Niinpä niin — eläkevaaripa sen tietää. Sillä on hyvä muisti. Osaa ulkoa kymmenittäin virsiäkin vanhasta virsikirjasta, vieläpä senkin, että 'Pujer natusin Betlehem', vaikka se olikin latinaa ja vaikk'ei sitä ymmärrettykään. Niinpä niin — eläkevaari sen muistaa. Mutta muistiko vaari, mihin Lainion pappi nyt oli hakenut?
Ei — sitä ei vaari muista. Ei muista kuulleensakaan. Oliko se seisonut aviiseissa?
Joku mainitsee, että oli, joku toinen tekee sen taas jyrkästi valheeksi. Ei auta muu kuin ruveta vanhoja sanomalehtiä hakemaan. Mutta niin vanhoja, joissa tuo uutinen olisi ollut, ei enää löydy. Joku muistaa lukeneensa uutisen ainakin kolmisen kuukautta sitten. Kolmisen kuukautta! Ole höpertämättä! Ei se niin vanha asia ole. Vastahan äijä on matkassa. — Uutisen lukija, joka ei ole kukaan muu kuin Penjaami, ei voi siihen mitään sanoa. Hän istuu kuin tuomittu pirtinnurkassa valmiina vastaanottamaan uusia nuhteita. 'Mikset silloin sanonut, kun jo kerran luit?' 'Kukapa se kaikkia muistaa maailmalle kuuluttaa.' (Penjaamin on Lainion rovasti ristinyt. Siksi on uutinen hänestä ollut paremmin kuin mieskohtainen asia, jota ei ole tarvinnut toisille jutella.). Vai maailmalle? Olisiko tuo nyt maailmalle ollut, jos olisi kotiväelle maininnut. 'Sinähän tässä olet vakituinen aviisien lukija, niin että hoida virkasi!'
Joku uskaltaa ryhtyä syytettyä puolustamaan. Ei niitä lehtiä enää siinä koukussa ollut. Niillähän paperoitiin tuvan peräkamari. Talonväki rientää kamariin. Tavaillaan seiniä, mutta uutista ei löydy. Se on tietysti joutunut nurjalle puolelle. Vai nurjalle puolelle! Sitä ei ole ollutkaan koko uutista!
Mutta nyt uskaltaa jo yksi ja toinen äänensä koroittaa. Kyllä — kyllä siitä oli puhettakin silloin. Olikopa? No, oli varmaan! Isä vielä nauroi ja sanoi, että 'nyt saadaan taas kuomurekeä kiskottaa.' Kievarin isäntä naurahtaa, leppyy hiukan; sieppaa sitten naulasta längät ja painuu talliin. Mutta pihan poikki mennessään hän jälleen kiroaa.