Silloin hän eläisi loppuikänsä onnettomana. Sillä päivästä päivään, vuodesta toiseen, hän kuulisi korvissaan Lapin salaperäisen kutsun, — Lapin, joka veti luokseen ja työnsi taas pois, näin leikitellen ihmissielulla kuten oikullinen rakastaja.
Jonatan Stark ei tahtonut uskoa sitä.
LÄHTÖ
I.
Jonatan Stark seisoo Lainion kirkon saarnatuolissa. Viimeistä kertaa… Hän muistaa sunnuntain, jolloin hän ensi kertaa seisoi tässä samassa paikassa.
Kuinka monet sunnuntait ovat vierineetkään hänen ohitsensa kuin huomaamatta…
Hän on seisonut täällä ylhäällä sumu silmäin edessä. Hän ei usein ole nähnyt mitään. Hän on ollut kuin hukkuva, joka on puhellut itselleen rohkaisevia sanoja ennen kuoleman tuloa. Nyt hän näkee selvästi, ihmeen selvästi. Hän, joka on saavuttanut rannan, näkee veljensä hädässä ja hän tahtoisi ojentaa heille auttavan käden. Hän ei ajattele noita kaikkia, jotka täyttävät kirkon penkit. Merkillistä, ettei hän saata heitä kaikkia ajatella. Hehän muodostavat sentään hänen varsinaisen seurakuntansa. Ei, hän ajattelee vain muutamia yksityisiä: metsänhoitaja Malmströmiä, kansakoulunopettajatarta, nimismies Horstaa ja Suutari-Kallea vaimoineen. Tapfer, apteekkari Tapfer, on haudassa. Hänkin istuisi luultavasti täällä tänä sunnuntaina kuuntelemassa, mitä hänen "vanhalla veljellään" oli sanomista. Mutta nuo toiset… ne ovat sumua vain. Hän on elänyt heidän keskuudessaan yhdeksäntoista vuotta eivätkä he ole päässeet toisiaan ymmärtämään.
Kenen oli syy?
Jonatan Starkin tekisi mieli käsitellä tätä kysymystä tänä viimeisenä sunnuntaina. Mutta hän huomaa, ettei tilaisuus ole sitä varten. Ja tuskin kysymys selviäisikään. Selvittäköön jokainen sen tunnossaan.
Jonatan Stark tuntee omituista liikutusta. Senkö vuoksi, että hänen pitää erota tästä kansasta? Ei, vaan sen vuoksi, että paikka, jossa hän seisoo, on käynyt hänelle tutuksi ja rakkaaksi.