Mutta erilainen Jonatan Stark matkoillaan olikin. Hän eli ja nautti, nautti ystävällisistä kasvoista, hyvistä ruuista, makeasta kahvista, tuoksuavasta sikarista, mukavasta leposohvasta, jollaista hänellä ei ollut. Joka kerta hän oli aikonut kotiin palattuaan laittaa samanlaisen, juuri samanlaisen. Kauppiaalta sai vanhoja pakkilaatikoita ja heiniähän löytyi joka talossa… niin, pappilassakin. Kauppiaasta sai myös kangasta päälliskankaaksi. Mutta — joka kerta se oli jäänyt, jok'ikinen kerta. Eikä Jonatan Stark sitä surrut. Hänellä oli taas kotona ollut niin paljon muuta miettimistä. Hän oli ajatellut alamaata. Naapuriseurakuntakin oli hänen mielestään jo ollut alamaata. Hän oli kyllä muistanut mukavan leposohvankin. Mutta sekin oli kuulunut alamaahan, — sinne, missä oli tarjolla jos jonkinlaisia mukavuuksia. Niin oli leposohvan laittaminen jäänyt aina, joka kerta.
* * * * *
Jonatan Stark on paluumatkalla. Hän on suorittanut vaalinäytteensä.
Mutta miksi oli Jolmanrannassa tuntunut niin vieraalta?
Senkö vuoksi, että hän oli koko ajan koettanut ajatella sitä vain käymäpaikaksi, jossa oli tullut vain kuin sattumalta pistäytymään. Niin — kai se oli siitä johtunut. Hän oli kyllä huomannut, että seutu oli rehevää, pappila suuri ja muhkea — ehkä hiukan liiankin suuri — ja pappilan puutarha erinomainen. Hän oli käyskennellyt vanhojen omenapuiden alla, jotka vielä nukkuivat talven unta. Minkälaisia ne mahtoivat olla kesällä? Virkaatoimittava kirkkoherra oli kertonut, että he kesäisin hyvin usein aterioivat omenapuun alla. Jonatan Stark oli tuntenut sydämensä värähtävän. Juuri sitä hän oli Lainiossa monta kertaa haaveillut: — saada kerran syödä päivällistä kukkivan omenapuun alla ja tietää, että puu oli oma. Mutta — hän oli niin monta kertaa pettynyt, ettei hän Jolmanrannassa ollut uskaltautunut minkäänlaisiin kuvitteluihin. Hän oli vain kuunnellut talon isännän puheita tuollaisella viileällä hyväntahtoisuudella, joka pitää mielen tasapainossa.
Mutta lähdettyään kaupungista ajamaan jokivartta ylös hän ei ollut enää jaksanut sydäntänsä hillitä. Se oli kuullut liian paljon, aivan liian paljon, ja hän oli hävennyt menomatkalla pitämiään ylistyspuheita. Etelä — se oli sentään toista. Jolmanrannan v.t. kirkkoherra oli edellisenä syksynä myynyt kuusi kuormaa omenoita kaupunkiin. Herra varjele, kuusi kuormaa! Sydän ei ollut yhtään tyyntynyt, vaikka Jonatan Stark oli koettanut kuvitella niitä perunoiksi. Hän oli kerran myynyt kolme kuormaa perunoita Tenomuotkaan. Sydän, tuo oikullinen ja herkkä, oli vain pannut vastaan: 'Perunoita! Mitä ovat perunat? Alinkokansan muonaa.' Mutta omenat — ne olivat filosoofien ja runoniekkojen ruokaa!
Hänen oli täytynyt ponnistaa koko tahtonsa voima saadakseen sydämensä rauhoittumaan. Kuin turhien kuvittelujen vastapainoksi hän oli Lompolonsuun pappilassa ryhtynyt talon isännän kanssa kantamaan perunoita pirttiin. Ne oli pantu pakkilaatikoihin itämistä varten. Parasta oli pysytellä realiteeteissa. Sydän oli rauhoittunut kokonaan. Mikäs siinä. Perunat olivat perunoita ja sillä hyvä.
Mutta kesä oli kulunut riuduttavassa odotuksessa. Jolmanrannasta ei ollut kuulunut mitään. Sanomalehdistä Jonatan Stark oli lukenut, että kolmannen vaalisaarnaajan sairauden vuoksi vaali oli lykkäytynyt myöhäiseen syksyyn. Silloin hän oli heittänyt irti. Turha toive! Yksikään kuolevainen ei enää muistaisi hänen huhtikuussa pitämäänsä vaalisaarnaa. Hän oli kävellyt puutarhaan ja vaipunut katselemaan kukkivaa pihlajaa. Se oli luvannut syksyksi taas runsaan sadon. Mutta nyt ei marjoja enää annettaisikaan tilhien syödä. Hän, Jonatan Stark, halusi kerran itse korjata sadon, sillä hän oli koulupojasta alkaen pitänyt paleltuneista pihlajanmarjoista. Jolmanrannassa söivät omenoita. Syökööt. Hän, Jonatan Stark, tyytyisi pihlajanmarjoihin.
Mutta sitten, sitten. Niin omituisesti oli käynyt, että kun hän oli korjannut pihlajanmarjasatonsa, oli Jolmanrannan vaali ratkaistu hänen edukseen. Jumala taivaassa ei ollut saattanut sulattaa, että pappi aikoi syödä pihlajanmarjoja. Ne olivat sentään liian happamia. Ei, omenat — ne olivat paratiisista asti olleet aatteen miesten ruokaa…
Mutta — viime viikkoina häntä kuitenkin oli ruvennut arveluttamaan. Jos siellä, etelässä, uusissa oloissa, Lappi rupeaisi kummittelemaan hänen mielessään? Jos Lapin sielu, jota hän yhdeksäntoista vuotta oli etsinyt, antautuisi kiinni vasta siellä?