Mutta Jonatan Starkille siitä on vain hyötyä. Sillä kun hän saapuu, ei äskeisestä kiukusta näy jälkeäkään. Kievarinisännät ovat purkaneet sappensa jo kolme, neljä päivää aikaisemmin ja nyt heillä ei ole muuta sanottavaa kuin: 'Jaha, vai on se rovasti taas matkalla.' 'Ja yhä se entinen reki vain.' Ei sanaakaan sen painosta. Päinvastoin: talonväki kerääntyy ihailemaan reen kuomua. Sellainen soma nahkakoppero, ihan kuin pienoinen huone. Ja ikkunat, oikeat messinkipuitteiset lasi-ikkunat. Ja sisällä lyhty, jossa paloi kynttilä. Aivanhan siellä istui kuin herran kukkarossa ja lueskeli lyhdyn valossa. Niin, niin… mitäpä pitkillä taipaleilla juuri muutakaan saattoi tehdä. Joku naisista kurkistaa kuomuun ja huomaa istuimella kirjan. Oliko hengellinen kirja? No… eipä nyt juuri… olihan siinä sitäkin tosin… mutta se nyt oli paremmin sellainen kertomus vain…
Jonatan Stark ryyppää kahvit, ristii lapset — jos sellaisia sattuu olemaan — heittää hyvästit talonväelle ja kömpii kuomuunsa. Hän syventyy kirjaansa, ajattelematta mitään muuta. Vaalimatkat ovat muodostuneet hänelle virkistysmatkoiksi. Saihan edes siten käydä kaupungissa — kerran parissa, kolmessa vuodessa ja nähdä ihmisiä, — ihmisiä, jotka eivät olleet lainiolaisia. Pappilasta pappilaan kulkee hänen tiensä, nyt niinkuin ennenkin, ja hän on mieluinen vieras niissä jokaisessa.
Mutta ihme ja kumma — kuta lähemmäksi kaupunkia hän ehtii, sitä voimakkaammin hän kaipaa takaisin hiljaiseen Lainioonsa. Täällä nyt ei tavannut ainoatakaan kunnon ihmistä, ei yhtään lainiolaista. Ruustinna Kjellman suokoon anteeksi, — hän ei suinkaan tarkoittanut talonväkeä. Mutta nämä maalaiset — niin juroja ja liikkumattomia. Ei ystävällistä sanaa vieraalle. Herrasväki oli hyvä ja tuli Lainioon. Siellä otettaisiin selvää, kuinka paljon ruustinnan puserokangasta oli maksanut metri. Ei, häntä kadutti, että oli ollenkaan lähtenyt. Olisi ollut parempi pysyä poissa. Mutta tämä olikin viimeinen kerta.
Jonatan Stark innostuu kuvaamaan Lainiota. Rovasti Kjellman on vasta muuttanut jokivarteen ja hänelle se on jo täyttä Lappia. Jokivarsiko? Oh, Herra! Ei! Lainio — se vasta oli sama kuin Lappi. Sellainen talvi, majesteetillinen, mahtava! Vapun päivänä mäenlaskua Keilatunturilta peski päällä ja neljän tuulen lakki päässä. Kelkallako? Ei — anteeksi! — vatsallaan. Herra siunatkoon! Ruustinna Kjellman lyö hämmästyneenä käsiänsä yhteen.
Entä sitten kesä! Valoisa, ihana! Niin — "ihana", se oli lainiolainen adjektiivi. Ei täällä, alempana, aavistettukaan, millainen oli Lapin kesä. Ihmiset valvoivat, eivät hennoneet käydä levolle. Oli niin kaunista, satumaisen kaunista. Aurinko kiersi korkealla, vaikka oli puolenyön aika. Koko ympäristö verhoutui autereiseen, harsomaiseen valoon. Morsiusleninki! Lainion morsiusleninki! Ihailtiin, katseltiin, ja yks' kaks' lähdettiin naapuriin kylään. Yövisiitti, kesäyövisiitti kello kaksi aamulla! Se oli aurinko, se siunattu aurinko, joka houkutteli sellaiseen järjestykseen.
Entä kalavedet ja metsästysmaat. Ei siellä Lainiossa haukea syöty. (Anteeksi, hauki maistui erinomaiselta, varsinkin kun sitä harvoin sai. Ruustinna Kjellman älköön käsittäkö väärin.). Mutta Lainiossa se oli veden peto, jota ei ihminen korjannut. Lohi ja siika… ne olivat kalaa… ja "ukkometso", se oli lihaa, jota syötiin kaiket talvet. Jonatan Stark innostuu. Hänen poskilleen kohoaa puna ja silmät loistavat kuin koulupojalla. Hän on päivän sankari.
Ruustinna Kjellman tarjoaa riisipuuroa, kaikki jokivarren pappilanemännät tarjoavat riisipuuroa, nyt niinkuin ennenkin. Se on Jonatan Starkin mieliruoka. Uskoiko ruustinna Kjellman: häneltä, Jonatan Starkilta, ei käynyt saarnaaminenkaan, jollei pyhäaamuksi ollut paistettua riisipuuroa? Se antoi hengen, hahhah!
Pappilanrouvat kestitsevät Jonatan Starkia kuin piispaa, paremmin kuin piispaa. Riisipuuroa aamulla, päivällä ja illalla. Sitä tuskin lie yksikään piispa saanut jokivarren pappiloissa niin monta kertaa päivässä.
Jonatan Stark juttelee ja syö. Hän sanoo häpeävänsä. Häntä hemmoiteltiin. Oh, se veitikka, joka osasi niin mainiosti teeskennellä! Eivätkö pappilanrouvat olisi tarjonneet hänelle mielellään, niin mielellään! Hänhän puhui kuin enkeli ja toi tullessaan sellaisen raikkaan tuulahduksen, että se tuntui vielä viikkoja jälkeenkinpäin. Pappilanrouvat katselevat kaihomielellä valtavaa kuomurekeä sen kääntyessä pihaportista maantielle. He eivät sitä kiroa, he siunaavat.
Jonatan Stark ajelee etelää kohti tietämättä, millaisen ilon hän on muassaan tuonut. Iloa — Lainiosta? Niin kummalta kuin se kuuluikin, oli se kuitenkin totta. Hän, joka kotona taisteli synkkien ajatusten kanssa ja käänteli vanhoja kirjekuoria aikansa kuluksi, saapui jokivarren pappiloihin kuin mikäkin pelastuksen enkeli.