Siinä seisovat hänen edessään ylimmäisellä hyllyllä "Kungliga Förordningar" vuodesta 1589 alkaen vuoteen 1808, viidessä osassa. Kuluneissa, keltaisissa nahkaseljissä viheriöine nimilippuineen, joista kirjainten kultaus on jo koko lailla haalistunut, ne muistuttavat vanhaa henkikaartiosastoa. Kuin itseoikeutettuina ne ovat saaneet parhaan ja näkyväisimmän paikan arkistokaapin ylähyllyllä, hyllyn keskiosassa, ihan etualalla. Niiden molemmin puolin ja takana on taajat rivit monenkaltaisia nidottuja kokoelmia kuin mitäkin linjarykmenttejä, joille ei enää ole riittänyt univormuja, vaan ovat saaneet tyytyä mitä erilaisimpiin asuihin. Mutta vanha henkikaarti seisoo niiden edessä vaatien kunnioitusta koko kirjavalle joukolle. Vuosikymmenien ajan se on uskollisesti pitänyt paikkansa. Siitä ovat merkkeinä paksut tomukerrokset nidosten yllä. Ylähyllyn tehtävänä on ollutkin vain vartioida, että alapuolella olevat pysyivät järjestyksessä. Siellä, alemmilla hyllyillä, sijaitsi varsinainen liikkuva armeija: kastettujen, vihittyjen ja kuolleiden historiakirjat ynnä monet muut jokapäiväisessä viranhoidossa tarvittavat paperit, tuomiokapitulin kiertokirjeistä nykyaikaisiin asetuskokoelmiin saakka. Ja uskollisesti onkin ylähylly vartiopalveluksensa suorittanut vuosien varrella, täydellisesti säilyttäen oman rauhansa. Jokainen poismuuttava pappi oli vähää ennen lähtöään pitänyt arkistokaapin perusteellisen tarkastuksen. Mutta ylähyllyyn ei ollut yksikään kajonnut. On, kuin olisivat kuninkaalliset asetukset joka kerta huomauttaneet: 'Täällä on kaikki hyvin, mutta alempana… siellä on mönsträys tarpeen'. Niiden haalistuneista kultakirjaimisista nimilipuista ikäänkuin säteili kuninkaallista käskyvaltaa.
Jonatan Stark seisoo tuolilla, kädessä inventariokirja. Hän on tarkastanut alemmat hyllyt. Hän tahtoo vielä heittää silmäyksen kaikkein ylimmäiseenkin. Onko vanha henkikaarti paikallaan? 'On, herra kirkkoherra ja lääninrovasti! Tässä olemme seisseet sitten autuaan Manne-papin ajoista alkaen ja yhä seisomme.' Jonatan Stark ei kajoa hyllyyn. Siinä on kaikki koskemattomana.
Hän laskeutuu tuolilta, panee inventariokirjan paikalleen ja sulkee hiljaa arkistokaapin oven. Sinne jää pimeään vanha henkikaarti linjarykmentteineen. Mutta Jonatan Stark on vakuutettu, että yhtä tarkasti kuin hänen silmäänsä yhdeksäntoista vuotta sitten, sattuisivat uudenkin papin silmään ylähyllyllä sijaitsevat kuninkaalliset asetukset nahkaköltereissään.
Jonatan Stark luo katseen arkistokaapin päällä olevaan kolmeen kruunuun. Hänen katseensa osuu lohenneeseen kruununsakaraan. Ei, se ei saanut noin jäädä. Se oli käännettävä. Tulija ei saanut sitä ainakaan ensimmäiseksi havaita.
Hän kiipeää uudestaan tuolille ja kääntää rikkoutuneen kruunun niin, ettei lohennutta kohtaa näy.
Nyt on kaikki järjestyksessä. Jonatan Stark ei huomaa kansliahuoneessa enää mitään tekemistä. Hän on järjestänyt kaiken mitä huolellisimmin, hellin käsin, hieno kaipaus sydämessä. Siihen jäi vanha arkistokaappi seisomaan. Jonatan Stark nyökkää sille päätään ja astuu saliin.
Se on tyhjä, niinkuin kaikki muutkin huoneet. Hän kävelee ikkunan ääreen vaipuen katselemaan lumen peittämiä vainiosarkoja.
Siellä täällä on jo hangen pinta rikkoutunut. Länteen painuva aurinko luo välkkyvän hohteen lumelle. Kevät näyttää tänä vuona saapuvan Lappiin tavallista aikaisemmin. Kaikki merkit viittaavat siihen. Vesakko vainion takana hohtaa sinipunervana. Sekin heräisi eloon parin kuukauden päästä. Se on kasvanut sinne huomaamatta parin vuosikymmenen aikana. Kerran oli sekin ala ollut raivattua maata, Jonatan Starkin edeltäjän aikana. Nyt se kasvaa viiden kyynärän korkuista koivikkoa. Ei ole tullut välitetyksi siitä.
Hänen sydäntään kaihertaa epätoivo. Noin pensoittuivat paikat. Oliko hengellisellä vaimolla asia yhtä huonosti? Surkeaa, jos oli. Hän tuntee yht'äkkiä halua ryhtyä työhön: kaikkein ensimmäiseksi olisi tuo vesakko raivattava pois. Edeltäjän käsialat eivät saisi unhoon jäädä. Uusi, voimakas työ olisi pantava alulle niin maan kuin seurakuntahoidonkin alalla.
Mutta siellä, maantien syrjässä, makaa vanha kilometripylväs pitkällään haalistunut numerotaulu päivää vasten. Siitä erottaa vielä selvästi koukkunenäisen kakkosen. Näyttää siltä, kuin valittaisi makaaja: 'Näin varhain sorruin… jo toisella askelella.'