— Älähän nyt, veli, tällainen vanha remmi. Kyllä tämä minulta joutaa.
Jonatan Stark astuu nimismiehen luo. Hänen leukansa vavahtelee ja silmät ovat kyyneleitä tulvillaan. Hän tarttuu nimismiestä kaulasta ja molemmat purskahtavat itkuun.
— Veli, veli, hokee Jonatan Stark puristaen nimismiestä rintaansa vasten. — Sinä uskollinen kumppani ja toveri…
Horsta nyyhkyttää kuin pieni lapsi.
— Kalareissut jäävät nyt… minulla on ollut nii-in hupainen sinun ka-ans-sasi… Hän tarttuu Jonatan Starkia kädestä ja sammaltaa:
— Hy-yvästi nyt, veli rakas. Sano rouvallesi terveisiä. Mi-nä en saata nyt mennä…
Jonatan Stark vaipuu penkille istumaan Horstan antama remmi kädessä. Hän itkee kuin lapsi. Eteisestä kuuluvat Horstan askeleet, kun tämä ryiskellen laskeutuu portaita alas. Siellä menee viimeinen toveri… ystävä, jonka kanssa hän näiden yhdeksäntoista vuoden aikana oli jakanut ilot ja surut.
Hän nousee ja hakee kapsäkkinsä. Remmi olikin hyvään tarpeeseen. Se ylti riittävästi. Köydenpätkä, jolla kapsäkki oli sidottu, jouti pois. Jonatan Stark vetää soljen tiukalle kyynelten tipahdellessa kapsäkille.
Rouva Raattama miniänsä kanssa tulee hyvästiä heittämään. Jonatan
Stark kuivaa kyynelensä. Hän tarttuu rouva Raattamaa kädestä.
— Hyvästi nyt ja Jumalan haltuun! Kiitos kaikesta ystävyydestä!