Julia-rouva tulee huoneeseen silmät itkusta punaisina. Hän on itkenyt koko päivän. Hänen on ollut niin paha nähdä kotinsa kappale kappaleelta häviävän. Huonekalut rahtimiesten reissä olivat näyttäneet kuin huutavan: 'Voi, me emme tahdo muuttaa! Me olemme jo niin tottuneet tänne.' — Mutta rahtimiehet olivat ajaneet hevosensa maantielle ja siellä oli muiden muassa mennä kellottanut salin sohva, jalat taivasta kohti.
— Voi hyvänen aika! Ei täällä ole enää yhtään istuintakaan. Julia-rouva koettaa niellä kyyneleitään. Hän johdattaa itkevät naiset ruokasaliin.
Kansliahuoneessa kuuluu kopisevan joku. Rovasti ei ollut sitä ennemmin huomannut. Hän menee katsomaan, kuka siellä mahtoi olla.
Horsta-vallesmanni seisoo ovensuussa alakuloisen näköisenä. Hänen muotonsa kirkastuu, kun hän huomaa rovastin.
— Terve, terve! Istuhan, veli, siinä on sentään vielä penkinpäätä sen verran.
Mutta Horsta ei istu. Hän ryiskelee vain ja kopeloi hajamielisenä taskujaan.
— Muistin sinun maininneen, että kapsäkistäsi oli lukko rikki. Löysin vinniltä tämän vanhan remmin. Tällä voisit sitoa, niin eivät tavarat tielle tipu.
Se hyväsydäminen Horsta! Aina hän ajatteli lähimmäisensä parasta.
Jonatan Starkin silmät vettyvät.
— Sinä olet, veli rakas, aina… niin ystävällinen. Minä en tiedä, miten sinua kiittäisin.
Horstakin taistelee liikutustaan vastaan.