— Täytyyhän meidän nyt mennä. Hyvästi, Sandra rukka!
Nyt istuu Jonatan Stark rouvineen kuomureessä. Posti-Iisakki selvittelee suitsia. Hän kokoaa susiturkkinsa helmat visusti seviin ja nykäisee.
— Hyvästi nyt vain!
Reki lähtee liikkeelle. Jonatan Stark heittää viimeisen katseen kansliahuoneen ikkunaan, joka tyhjänä ammottaa häntä vastaan. Hänen leukansa värähtää.
Jo ollaan maantiellä. Siinä seisovat pappilan jyväaitat tien syrjässä, toinen punainen, toinen harmaa ja ilman syömä. Jonatan Stark nyökäyttää niille päätään kuin unissaan.
Ruustinna on painautunut kuomun nurkkaan ja itkee hiljaa. Hän ei tahdo katsella ympärilleen. Hän pelkää, ettei hän kestäisi eroa. Hän on kuin mestauslavalle kulkeva, joka ei enää uskalla silmätä rakkaaksi käynyttä ympäristöä.
Mutta Jonatan Stark katselee, katselee joka puolelle. Jokaista aidan seivästä sivuaa hänen katseensa. Hän tahtoo jättää hyvästit niillekin, pienimmällekin esineelle tien varrella.
Hän on omasta mielestään kuin poikanen, joka ensi kertaa lähtee kotoa kouluun.
Siinä on Raattama. Punainen navettarakennus maantietä vasten, mutta sen takaa sukeltaa näkyviin valkea päärakennus. Renki kantaa jauhosäkkiä makasiiniin, mutta pysähtyy huomatessaan rovastin reen. Hän laskee säkin maahan ja jää tyynenä katselemaan maantielle. Siellä se Tarkka nyt menee. Ja Posti-Iisakki kyydissä. Tenomuotkalaisia se olikin aina suosinut. Hyvästi, hyvästi! Renki heiluttaa lakkiaan, sillä rovasti on reestä viitannut hänelle kädellään.
Ajetaan Mäki-Roopen mökin sivu sillan korvassa. Roopea ei näy, mutta Roopen vaimo kurkistaa ikkunasta. Rovasti viittaa hänellekin ja eukon kasvot vääntyvät ystävälliseen irvistykseen.