Silta!
Kuinka monta kertaa onkaan Jonatan Stark sen yli kulkenut matkalla apteekille. Sieltä näkyy apteekkirakennus maantien poskesta, mutta ei isännöi siellä enää Tapfer, Viina-Tofferi. Uudet ovat haltijat ja uudet talon tavat. Ei pisaraakaan herahda sieltä enää.
Jonatan Stark vaipuu mietteisiinsä. Ne portaat olivat hänelle sentään muodostuneet nousemisen portaiksi, vaikka hän ennen oli ajatellut niiden johtavan kadotuksen syvyyksiin. Hänelle kirkastuu tänä hetkenä lankeemuksen arvo. Noita portaita noustessaan hän oli omasta kokemuksesta oppinut ymmärtämään, mikä ihminen oli: heikko, horjuva raukka, joka ei aina voinut vastustaa hetken kiusausta. Noilta portailta, jotka huojuivat askelten alla, hän oli saanut katsahtaa elämään syvemmin kuin ehkä mistään muualta. Hän oli huomannut niiden horjuvan ja liitoksissaan vapisevan ja hänelle oli selvinnyt, mitä elämä oli. Sekin oli portaiden kaltainen, — portaiden, joilla ihmiset kiipeilevät, levoton halu mielessä päästä sisälle… sinne, missä tyydytys, onni, oli kunkin mielestä parhaiten löydettävissä.
Mutta monikaan ei huomannut portaiden pettävää rakennetta. He nousivat rohkein, varmoin askelin, koko ruumiin painollaan, ja makasivat seuraavassa tuokiossa maassa. Portaat olivat pettäneet. Viisas kulki varovasti, tunnustellen joka askeleella, kestäisikö pohja jalkojen alla. Hänkin, Jonatan Stark, oli alkuvuosina kulkenut pää pystyssä… rohkeana ja varmana… ylpeästi sivuillensa katsellen. Väkijuomat eivät olleet häntä varten. Hän oli raittiusmies ja halveksi juoppoja. Raukat, joilla ei ollut muita pyyteitä kuin himonsa tyydyttäminen. Mutta kerran hänkin oli suistunut: — apteekin portaat olivat johtaneet hänet sellaisiin elintapoihin, jotka olivat uhanneet, saattaa hänen tulevaisuutensa vaaraan. Hän oli juonut, juonut intohimoisesti, ollenkaan muistamatta, mikä virka hänellä oli. Hän oli ollut olevinaan jonkunlainen idealistinen juoppo, runoilija. jonkunlainen toinen Gösta Berling, — mutta hän ei ollut ajatellut, ettei Lainiossa löytynyt mitään Ekebytä eikä Ekebyn rouvaa, joka olisi tarjonnut hänelle ja hänen vaimolleen täysihoidon mahdollisen haaksirikon jälkeen papin arkaluontoisessa virassa.
Mutta — o felix culpa Adami! Oi, onnellinen Aatamin lankeemus! Niin hänen täytyi kuitenkin sanoa tuota aikaa muistellessaan. Eikö kirkkoisä Augustinus ollut kerran niin huudahtanut syventyessään katselemaan Kristuksen lunastustyötä. Ilman syntiinlankeemusta ei Golgatan maailmanhistoriallista näytelmää olisi koskaan esitetty.
O felix culpa Adami!
Jonatan Stark tuntee tänä hetkenä, että nuo Augustinuksen sanat soveltuvat hänenkin lankeemukseensa. Ilman sitä hän ei olisi koskaan oppinut niin perinpohjin tuntemaan omaa avuttomuuttaan, omaa kurjuuttaan. Ja: ilman sitä, lankeemustaan, hän ei olisi koskaan oppinut oikein ymmärtämään toisia langenneita.
'Veljien tähden, veljien tähden', kaikuu Jonatan Starkin povessa. Hän ei suinkaan väheksy syyllisyyttään. Hän ei ole niitä, jotka tahtovat tehdä syntiä, että "armo suuremmaksi tulisi." Siinä suhteessa hän täysin hyväksyy apostoli Paavalin ajatuksen. Ei, vaan kun lankeemus kerran oli sattunut hänen elämässään, hän iloitsee nyt siitä, että se on kääntynyt siunaukseksi. Hän ymmärtää, että kaikki on ollut hänelle tarpeellista, lankeemuksetkin. Ja siksi ei niiden aiheuttama tuska enää vaivaa hänen tuntoaan.
Apteekkitalo liukuu ohitse. Joku siirtää syrjään ikkunaverhoa. Jonatan Stark ei saa selville, onko se apteekkari vai hänen palvelijansa. Mutta — yhtä kaikki: hyvästi, hyvästi!
Maantien molemmin puolin seisoo vankkoja taloja. Siinä on m.m. kirkkoväärtin talo. Suuri lautakasa navetan takana kohoaa melkein maantien vierestä. Kirkkoväärti seisoo lantakasan harjalla talikko kourassa. Hän keskeyttää työnsä ja huutaa rovastille: