— Jaa… nyt sitä mennään.
— Niin… hyvästi nyt, kirkkoväärti!
— Hyvästi, Jumalan haltuun!
Tuntui, kuin olisi kirkkoväärtin äänessä värähtänyt hellempi sointu kuin tavallisesti. Johtuiko se siitä, että lantakasa tänä vuonna oli entistä korkeampi, vai värähtikö äänessä todellakin kaipaus? Jonatan Stark ei koko Lainiossa oloaikanaan ollut voittanut kirkkoväärtin ystävyyttä. Itseensä sulkeutuneena ja ankaran vanhoillisena uskovaisena tämä oli aina suhtautunut pappiin epäluulolla. Minkäänlaiset lähentelemisyritykset eivät olleet auttaneet. Hän oli lopuksi luopunut niistä ja he olivat tavanneet toisensa vain virkatoimissa. Yhtä mykkänä kuin kotioloissaankin oli kirkkoväärti kantanut sunnuntaillisen kollehdin ja tyhjentänyt sen sakariston pöydälle kuin halveksien niitä, jotka moiseen rahansa viskasivat. Mutta nyt tuntui siltä, kuin olisi Jonatan Stark viimeinkin kuullut hänen sydämensä äänen.
Ohi liukuvat talot molemmin puolin maantietä. Siellä täällä ilmestyy kasvoja ikkunoihin, mutta kukaan ei tule ulos. Lainiolaisia ei niin helposti järkytetty. Mutta Jonatan Stark ei ajattele sitä nyt. Hän miettii vain, että kaikki tämä nyt jää… kaikki nämä tutut ja rakkaiksi käyneet paikat. Ennemmin hän ei ole tullut sitä juuri siltä kannalta ajatelleeksi. Hän oli vain halunnut päästä pois. Mutta nyt hän tuntee eron katkeruuden.
Siinä on paikka, jossa hän kerran oli katsellut sittiäisen vaellusta ja oppinut elämän viisautta. Ei pitänyt antaa alakuloisuudelleen liian suurta valtaa. Piti koettaa lentää, vaikkapa väsyneenäkin. Mutta, toisinaan oli ihan mahdotonta päästä siivilleen, niin hartaasti kuin sydän olisi halunnutkin. Hän oli kuvitellut lähtöhetken riemua jo kuukausia ennen. Hän oli luullut vapautuksen tunteen silloin täyttävän rintansa kokonaan… täydellisesti. Mutta nyt, kun lähtöhetki oli lyönyt, velloi sydämessä aivan päinvastainen tunne: suru, kaipaus, sanoin selittämätön ikävä.
Kirkko seisoi mäellä muistuttaen lentoon kohoamassa olevaa lintua. Ristiosat olivat kuin siivet, jotka lintu on levittänyt lentoon noustakseen. Tapuli seisoo suorana kuin hiukan takakenollaan ja kirkon leveä pääovi näyttää huutavan: 'Voi teitä, te arkipäiväiset sielut! Te ette ymmärrä aatteen merkitystä!'
Jonatan Stark tulkitsee tunnelmansa näin, sillä hänestä tuntuu, ettei kirkko soimaa häntä. Hänestä tuntuu päinvastoin, kuin kääntyisi se kankeasti katsomaan hänen jälkeensä. Hän katselee tornin, huippua ja nyökäyttää mietteissään päätään. Hyvästi, hyvästi!
Yht'äkkiä hän havahtuu. Kuomun takaa kuuluu hiljaista puhelua. Kaksi pojanääntä juttelee tietämättä, että keskustelu kuuluu selvästi kuomun sisään.
Julia-rouva suoristautuu säikähtyneenä: