Hän oli kauan aikaa miettinyt kysymystä kirkon suhteesta taiteeseen. Tuo aihe oli jo pitemmän aikaa kiinnittänyt erikoisesti hänen mieltänsä. Se oli ensinnäkin uusi. Siitä hän ei muistanut pikku piispankaupungissa kenenkään ennen puhuneen. Se oli tuntematon maa — terra incognita —, jossa saattoi tehdä mielenkiintoisia löytöretkiä.
Yliopistossakaan ei kysymykselle oltu huomiota omistettu. Jossakin kurssikirjassa oli siitä sivumennen mainittu, luennoilla ei sanaakaan. Sen sijaan oli kirkollisesta taiteesta pidetty kokonainen luentosarja, mutta se ei ollut Janne Flyktiä tyydyttänyt. Hän oli toivonut, että professori olisi joskus puhunut myös sellosta, jonka hän oli ostanut erään kuolleen musiikkimiehen huutokaupasta, ja joka oli sulostuttanut hänen yksinäisiä talvi-iltojaan koleassa vinttikamarissa Katajanokalla. Taikka viulusta. Mutta niihin ei professori ollut kajonnut. Hän oli rajoittanut esityksensä vain urkuihin ja kirkkomusiikkiin yleensä. Papin elämästä oli myös puhuttu hyvinkin laajalti, vieläpä sellaisista yksityisseikoista kuin hänen puvustaan ja virkahuoneensa kalustuksesta, mutta muista pappilan huoneista ei oltu mainittu sanaakaan. Ehkäpä sellokin sai löytyä jossakin muussa huoneessa. Kirkkomaalauksista ja alttaritauluista oli myös annettu hyvinkin asiallisia selostuksia. Olipa professorin persoonallisella johdolla käyty pääkaupungin kirkkojen alttaritauluihin tutustumassakin. Mutta siitä, missä suhteessa papin tuli olla ns. "maalliseen taiteeseen", kuten kirjallisuuteen, musiikkiin ja näyttämötaiteeseen, ei oltu hiiskuttu mitään. Jumaluusopin ylioppilaat kävivät teatterissa ja konserteissa kuten muutkin kuolevaiset — puhumattakaan siitä, että monet heistä olivat vakinaisia vieraita pääkaupungin huomatuimmissa kapakoissa. — Mutta tätä "suhdettaan" maailmaan he eivät koskaan viitsineet lähemmin määritellä. Pääsääntönä useimmilla tuntui olevan, että niinkauan kuin ei vielä tarvinnut kappaa eikä kaulusta kantaa, oli kaikki luvallista. Papiksivihkimisen jälkeen sulkeutui kaunis, houkutteleva maailma heidän takanaan kuin taika-ovi "Tuhannen ja yhden yön" saduissa, ja nuo entiset ylioppilaat muuttuivat ahdasmielisiksi, tuomitseviksi papeiksi. Sen jälkeen oli viaton naurukin heistä melkein syntiä. Useimmat väittivät tehneensä "parannuksen", mutta mikäli Janne Flykt heitä tunsi, juonti parannuksenteko alkunsa papiksivihkimispäivältä. Siis vannaa paavia kaikki! … Sillä eikö roomalaiskatolinen kirkko juuri opettanut, että pappi vihkimistilaisuudessa sai "häviämättömän luonteen" — character indelibilis, joka teki hänestä oikean papin. Sellaisen uuden luonteen luuli moni luterilainenkin pappi saaneensa papiksivihkimisessä.
Tuo oli hullutusta kaikki tyyni! Papiksivihkiminen pantiin rajaksi maailman ja Jumalan välille! Kappa ja kaulus estivät noita entisiä pääkaupungin iloisia eläjiä käymästä konserteissa ja teattereissa. Poikkeuksen muodostivat vain koulujen opettajat. Hekin olivat melkein poikkeuksetta papiksivihittyjä. Heitä ei yleinen mielipide arvostellut lähimainkaan yhtä ankarasti kuin kirkon pappeja. Se johtui kai siitä, että heidän kappansa enimmäkseen nautti virkavapautta, samoin kuin kaulukset, joita ei tarvinnut silityttää kuin joka toinen tahi kolmas vuosi.
Janne Flykt oli muodostanut itselleen oman maailmansa, eikä hän ollut hakenut siihen lupaa paremmin tuomiokapitulilta kuin yksityisiltä uskovaisiltakaan. Siihen maailmaan kuului ensinnäkin hänen työnsä pappina, rakkaaksi käynyt tuomiokirkko alttareineen ja kupoolienkeleinean, sello ja viulu kotona, joiden ääressä iltahetki luisui niin huomaamattomasti käsistä, isoäiti, appivanhemmat ja Johanna … niin … rakas, armas Johanna! Oikeastaan hän ei tiennyt, mihin kohtaan hän Johannan olisi asettanut. Hän sopi välistä melkein mihin hyvänsä. Yksi paikka vain ei ollut häntä varten, ja se oli se, jossa Vapahtaja seisoi hymyilevänä ja lempeänä hänen kotoisen maailmansa keskellä ja puheli: "Kas niin, Janne Flykt! Kaikki on sinun, mutta sinä olet minun ja minä olen Jumalan!"
Ja kun hän illalla soitti viulullaan Schubertin "Ständcheniä", saattoi hän kuvitella Vapahtajan istuvan vastapäätä, pöydän toisella puolen ja katselevan häntä ihmeellisen syvillä silmillään, joissa kuvastui koko ihmiselämän rikkaus ja ikuinen kaipaus. Ja kappaleen päätyttyä Vapahtaja puheli: "Soitto ja laulu ovat Jumalasta, annetut meille virkistykseksi maisella matkallamme. Minä tiedän sen omasta kokemuksestani, sillä ei milloinkaan ole minua laulu niin virkistänyt, kuin viime kertaa käydessäni Jerusalemin temppelissä, — silloin kun lapset lauloivat minulle siellä. Eivätkä he kaikki edes osanneet oikein lausua 'hoosiannaakaan!'"
Vapahtaja hymyili surunvoittoisesti vanhoille muistoilleen, ja hän,
Janne Flykt, rupesi hyvin hiljaa soittamaan "Hoosiannaa".
Sellaista se oli. Hän oli siis onnellinen omassa maailmassaan. Mitä hän välitti siitä, että kaupungilla kuiskailtiin hänen harhaoppisuudestaan. Ei kerrassaan mitään! Niin kauan kuin ei kukaan ollut selitystä vaatimassa, istui hän rauhassa soittokoneidensa ääressä ja sävelteli pieniä lauluja, taikka tutki Renanin "Vapahtajan elämää". Se viehätti häntä varsinkin niiden kauniiden luonnonkuvausten vuoksi, joita ranskalainen mestari loihti esiin Genetsaretin reheviltä rannoilta ja Galilean idyllisistä vuorilaaksoista.
Esitelmän valmistaminen tuotti hänelle paljon huolta. Aihe, jonka hän oli valinnut, ei taipunutkaan niin helposti hänen käsissään kuin hän aluksi oli luullut. Mutta hän muokkasi sitä kerta toisensa jälkeen ja lopuksi se antoi perään.
Lopputulos teki hänet kuitenkin surulliseksi: se ei ollut rohkaiseva. Päinvastoin se masensi mieltä. Parhaalla tahdollakaan hän ei tässä kysymyksessä voinut sanoa hyvää "kirkkoäidistä". Hän mietti, punnitsi, ja katseli asiaa sen eri puolilta, mutta tulos oli sama: kirkkoäiti suhtautui käytännössä kylmästi taiteeseen. Sille ei voinut mitään.
Vai oliko kirkon käytännöllistä elämää arvosteltava sen palvelijain ja jäsenten mukaan? Epäilemättä. Heidän kanssaanhan maailma joutui kosketuksiin jokapäiväisessä elämässä.