Janne Flyktin silmät säteilivät. Hän rakasti laulua ja soittoa intohimoisesti. Varsinkin messut ja koraalit olivat hänen lempikappaleitaan. Ja Meri-Kustulla niitä oli lukematon joukko. Hän oli kulkenut kaiken maailman kirkot, osasi engelskat, saksat ja latinat, ja hänen mielityönään oli esittää Jannen-Flyktille eri maiden veisuuta. Ja sitäkös oli hauska kuulla! Sanoja hän ei tietysti niinkään oppinut, mutta ne sävelet, — ne tarttuivat korvaan kertakuulolta, ja niihinkös oli hauska sovittaa omatekoisia värssyjä. Isoäidin kamari kaikui aamusta iltaan pyhistä sävelistä. "Tuues Peet-ruus", messusi paavi, ja Lontoossa lauloi kirkkokööri: "Je-ruu-salem, Je-ruusalem, sehooli silti jees" … — Yksinpä tuollainen mitätön viisunpalakin muuttui kokonaan toiseksi sisällöltään, kun se sai hengellisen sävelen. Se muodostui aivan uudeksi lauluksi, joka loihti esiin outoja satumaailmoita, kuljetti ulkomaat, meret ja mantereet, johti sisälle juhlallisiin, puolihämäriin temppeleihin, paljon suurempiin ja kauniimpiin kuin kotikaupungin tuomiokirkko. Janne oli kerran istuskellut laivalaiturilla ja katsellut, kuinka pieni "Ilo" tulla tuksutti ulkosatamasta, vetäen perässään tervaveneitä. Auringonsäteet olivat kimallelleet sen messinkipeitteisestä höyrykattilasta. Siitä oli heti syntynyt runo:
Ilo-laiva ihanasti saapuu satamahan. Höyrypannu kiiltävä kuin kantti ristirahan.
Se oli tuntunut vähän lapselliselta. Mutta annapa kun sille pantiin englantilaisen hengellisen laulun sävel, niin sen sisältö oli muuttunut: siitä oli tullut virsi! Tuo pieni höyryvene oli vaihtunut ikuisuuden purreksi, joka tuksuttaa taivaalliseen satamaan. Se on täynnä onnellisia ihmisiä, joiden kasvot säteilevät taivaallista maallenousupaikkaa lähestyttäessä. Siellä on itse Isä-Jumala laivalaiturilla vastassa, mukanaan joukko enkeleitä, joilla on käsissä pienet kultaiset korit, täynnä mitä ihanimpia marjoja. "Ilo" laskettaa rantaan, ja Jumala tulee tervehtimään koneenkäyttäjää. "Onpa teillä puhdasta täällä! Ei rasvanpilkkua näy." Koneenkäyttäjä kuuntelee kirkkaus kasvoillaan ja sanoo: "Niin, me käytämmekin parasta putspumaadaa." "Se on oikein!" sanoo Jumala ja sivelee höyrypannun kylkeä. "Paras laji on aina parasta, ja Nikkinenhän tietää, ettemme me täällä hyväksy mitään puolinaista." Niin tarttuu Jumala koneenkäyttäjä Nikkistä käteen ja johtaa hänet maihin, samoinkuin perämiehen ja matkustajat. Mutta enkelit sirkuttavat rannalla: "Isä, pääsemmekö taas vähän ajelemaan?" "Näin puhdasta laivaa ei meillä ole ollut pitkään aikaan." "Viimeisessä, joka tuli rantaan, rasvasimme siipemme!" Jumala hymyilee lempeästi ja virkkaa "No, sama se. Nikkinen saa mennä ajeluttamaan, mutta älkää viipykö kauan." — Ja niin he menevät, tyhjennettyään ensin koriensa sisällön onnellisten matkustajain syliin, — menevät ja heiluttelevat kultaisia korejaan sekä huutelevat "Me tuomme marjoja Kirkkauden saaresta päivälliseksi!"… Isä-Jumala hymyilee lempeästi ja saattelee matkustajat kultaiseen kartanoon…
Janne Flykt seisoi kuorissa ja katseli alttaritaulua. Se kuvasi Kristuksen kirkastusta. Siellä seisoi Vapahtaja kirkastusvuorella valkohohtoisena, rinnallaan Mooses ja Elias. Apostolit olivat langenneet maahan ja varjostivat kädellä silmiään. Tuota alttaritaulua hän oli katsellut monen monta kertaa, aina siitä asti, kun hän ensi kerran oli isoäidin kanssa kirkossa käynyt. Se kertoi hänelle niin paljon, tuo alttaritaulu. Joka kerta aina jotakin uutta. — Janne Flykt mietti, kuinka omituiselta mahtoi kerran tuntua saada noiden miesten polvella taivaassa kiikkua. Osasikohan Mooses "köröttää kirkkoon", niinkuin Leinosen Konsta, jolla oli niin tavattoman vahvat sääret? Hän, Janne Flykt olisi silloin tietysti liian suuri sellaiseen leikkiin. Mutta pikku Jamua, velivainajaa, Mooseksen kyllä sopisi köröttää. Hänellä olisi muuta tekemistä tuon valkopartaisen miehen kanssa. Hän haluaisi ensinnäkin tietää, mistä kivestä Mooses oli valmistanut lakitaulunsa. Oliko hänellä ollut oikeaa maalia, kun hän kirjoitti käskyt niihin? Ja sitten: eikö häntä sentään ollut hiukan pelottanut, kun Jumala jylisi vuorella niin että se vapisi? Ja sitten vielä: olivatko Israelin lapset koskaan seinärahalla? — Kyllä oli kerran hauska kuulla heidän kertovan muistojaan! Sillä varmaan taivaassakin iltasilla juteltiin vanhoista asioista, niinkuin Leinosen pirtissä, Konstan kertoessa merimatkoistaan. Eikä jutteleminen tietystikään menisi ilman pientä leikinvälkettä. Jumala haastelisi niistä ajoista, jolloin Mooses oli hänen luonaan Siionin vuorella. Kaikki kuuntelisivat vakavina, kunnes Jumala äkkiä sanoisi: "Mutta se minua nauratti, kun tuo Mooses löi lakitaulut rikki! Ja sellainen työ kun sillä niissä oli ollut! Antaapa äijärievun rehkiä", ajattelin minä. "Se on hänelle kutiksi."
— Janne, käypä katsomassa sakariston kamiinia, huusi Meri-Kustu kirkon perältä.
Janne havahtui unelmistaan. Hän oli taas unohtunut mielikuviinsa. Alttaritaulu oli ihmeellinen. Se antoi niin paljon ajattelemisen aihetta. Hän riensi sakaristoon.
Kamiinilla ei ollut mitään hätää. Hän lisäsi puuta siihen ja rupesi katselemaan ympärilleen.
Siinä oli seinällä suuria ruskeita kaappeja. Perällä seisoi pieni alttari hopeisine kynttiläjalkoineen. Kamiinin vieressä oli kassakaappi ja keskellä lattiaa iso pöytä, ympärillä tukevia nahkaselkäisiä tuoleja. Janne istui suurimpaan niistä ja oli samassa pastori Skarp, kaupungin kappalainen.
"Ai, ai, kuinka falskisti se Kandelin taas soittaa! Se nyt on ihme ja kumma, ettei se opi tangentteja tuntemaan! Matti, annapa tänne virsikirja." (Janne näki hengessään Matti-vahtimestarin ojentavan hänelle paksun kultasyrjäisen virsikirjan.) "Mikä se nyt onkaan? Sata seitsemänkymmentäseitsemän. Mistä se Kandelin on tuon sävelen saanut? Ähhäh!"
Vahtimestari avaa sakariston oven: tuomiorovasti on lähdössä alttarille. "Dalin, kuule, kappa on vinossa! Mitenkä se Matti taas noin huolimattomasti?" (Matti rientää oikaisemaan kappaa, ja sakariston ovi on koko ajan auki.) Sisään tulvivat urkujen sävelet. Tuomiorovasti astuu kirkkoon. Urkujen ääni vaikenee. Kappalainen Skarp naputtelee kynänvarrella pöytään. Mutta kun kirkosta kuuluu tuomiorovastin messu, lentää kynänvarsi hänen kädestään, ja taas alkaa entinen ähkiminen: "Ähhäh! Ei ole äijäkään äänessä tänään! Mikä se kaikki pilaa? Tuo häkäräpakkanenko?"