— Tarkoituksemme ei kuitenkaan ole historiallisesti käydä läpi kirkkomme eri vaiheita eikä selostaa sen suhtautumista eri aikoihin. Siihen kävisi aika liian lyhyeksi, eikä se ole tämän esitelmän tarkoituskaan. Olemme vain lyhyesti muutamia merkitsevimpiä kohtia Mainitsemalla tyytyneet osoittamaan, mikä tärkeä sivistystekijä kirkko on maallemme ollut. Se on vaalinut nousevaa sivistystä ja suhtautunut ymmärtämyksellä sen ilmiöihin, — ainakin niin kauan, kuin koulu oli sen hoidossa, ja kirkonmiehet koulumiehinä joutuivat suoranaisemmin tekemisiin kansamme sivistyselämän eri ilmiöiden kanssa. Se oli ihanteellista aikaa, jolloin sellaisessa miehessä kuin Runebergissa yhtyi runoilija ja pappi sadassa persoonassa, — elävä esimerkki siitä, että kristinusko aina viihtyy jalon ja puhtaan taiteen kanssa eikä suinkaan suhtaudu siihen vihamielisesti, niinkuin arkielämän käytäntö monesti myöhemmin on osoittanut.

Iskusana oli lausuttu, ja orkesteri puhalsi täyteen vauhtiin.

— Tämä viimeksimainittu seikka antaa meille aiheen siirtyä katselemaan kirkkomme suhtautumista kansana sivistyselämään nykypäivinä, Ja sanottakoon heti, että senjälkeen kuin kirkko vanhan äidin lailla laski täysikasvuisen tyttärensä, koulun, maailmalle — tyttären omasta halusta — on se vanhuksen tavoin vetäytynyt yksinäisyyteen sekä osoittanut vieraantumista niille sivistyselämän tekijöille, joiden kanssa koulu — tämä täysikasvuinen tytär — on solminut lujan ystävyysliiton. Kirkko on käynyt kylmäksi nuoruutensa ihanteille, se on: se ei ole luonnollisesti luopunut päätehtävästään, kansan uskonnollisen elämän vaalimisesta, vaan on se niin sanoaksemme — siirtynyt syrjään "uuden ajan" tieltä, — ajan, joka suomalaisen kirjallisuuden ja taiteen merkeissä on koittanut kansallemme.

Janne Flykt piti pienen välipään, tarkaten kuulijoitansa. Moilasen Matleena nousi etupenkistä ja lähti niskaansa heilauttaen astumaan ovelle. Pari muuta vaimoa seurasi esimerkkiä, mutta muut istuivat paikoillaan kuin naulittuina.

— Kirkon helmassa viihtyivät lapsuutensa aikana kirjallisuus ja taide, niin hyvin näyttämötaide kuin musiikkikin, jatkoi Janne Flykt. — Näitä hoivasi kirkko kuin kasvaneitaan ainakin. Mutta nyt ovat kasvatit tulleet isoiksi ja lähteneet maailmalle.

— Miten on kirkko myöhemmin niihin suhtautunut?

— Kylmästi, ja usein syystä kyllä.

Janne Flykt ryhtyi selittämään syitä kirkon oikeutettuun kylmyyteen. Kirjallisuus ja taide eivät olleet aina esiintyneet arvonsa mukaisesti. Ne olivat riehaantuneet maailman markkinatorilla ja herättäneet pahennusta! Näyttämö oli usein palvellut suorastaan epäsiveellisiä aiheita, musiikin kilvan ylistäessä niitä. Kirjallisuus oli innostunut ihmiselämän varjopuolia kuvaamaan, hävittäen lopuksi kaikki ihmiselämän siveelliset arvot seuraamalla pintaisesti tunnussanaansa "taide taiteen vuoksi". Näin oli usein paheesta tehty hyve sekä kruunattu valhe siveettömyys totuuden ja puhtauden kultaisella kuningaskruunulla. Oli itsestään selvää, ettei kirkkoäiti voinut kasvateitaan omikseen tunnustaa kapakoiden ja porttoloiden vieraina.

Mutta usein olivat kirkkoäidin kasvatit, kuin olisivat kasvatusäitiään muistaneet, katuneet hurjaa elämäänsä sekä ryhtyneet parantamaan tapojansa. Niistä oli tullut siivoja, hyvää harrastavia kansalaisia, joille aate oli jälleen ollut pyhä. Näyttämö oli palvellut kansallista sivistyselämää esittämällä isänmaallisia, historiallisia ja kansanelämää kuvaavia kappaleita. Kirjallisuuskin oli muuttanut sävyään. Entisten vapaanvallatonta taiteilija- ja ylioppilaselämää kuvaavien teosten rinnalle oli ruvennut syntymään mm. vakavahenkisiä aateromaaneja, joista huvitteluhaluinen, kevytmielinen ihmislapsi sai voimakkaan kehoituksen tarttua tarmokkaasti työhön käsiksi hyvän ja kauniin puolesta. Musiikki oli ruvennut muistelemaan lapsuutensa kultaisia päiviä, jolloin se nuorena, kirkassilmäisenä tyttönä istui äitinsä kanssa kotikirkossa ja helein äänin veisasi vanhasta, kuluneesta virsikirjasta. Oli tullut aika vanhojen mestarien, sellaisten kuin Händelin ja Bachin teosten ymmärtämiselle. — Tällöin olisivat kirkon entiset kasvatit odottaneet, että kirkkoäiti, muistaen muinoisia aikoja, olisi antanut niille siunauksensa. Mutta niin ei ollut tapahtunut. Kirkkoäiti oli kärsimättömyydessään lukenut ne siinäkin mielentilassa maailman syntisten lasten joukkoon. Ne eivät muka olleet tehneet "oikeaa parannusta" luopumalla kokonaan maailmasta ja sen himoista. Niiden parannuksenako oli teeskentelyä, hetkellisten omantunnon soimausten aikaansaamaa. Kirkkoäiti esiintyi jyrkkänä. Sen kanta kuului: "joko — tahi, kaikki tai ei mitään". Sille ei riittänyt, että kasvattipoika oli heittänyt juonnin pois. Se vaati häntä luopumaan kaikesta maallisesta ja antautumaan uskon palvelukseen. Mutta kun kasvattipoika ei voinut siihen suostua, ei kasvatusäitikään peruuttanut pannatuomiotaan, vaan jäi entiseen tuomitsevaan mielialaansa. Tätä mielialaansa oli kirkko osoittanut jäsentensä kautta, jotka empimättä tuomitsivat synniksi kaiken musiikin ja taiteen harrastamisen. Kirkko ei halunnut selittää, mitä "maailma" oli ja mitä se ei ollut. Se tyytyi vain ylimalkaan puhumaan "maailmasta" ja käytti mielellään lausetta "älkää maailmaa rakastako" aseena kaikkea inhimillistä vastaan.

Tosin tätä selittämistä ei kaikilla aloilla tarvittukaan Asia oli selittämättäkin selvä. Jokainen ymmärsi, ettei esimerkiksi lattian lakaisu, maallisissa kokouksissa käynti ja sanomalehtien lukeminen ollut "maailmaa" eikä "syntiä". Nehän kuuluivat jokapäiväiseen elämään. Mutta eikö silloin voitu yhtä hyvällä syyllä väittää, että hyvien näytelmäkappaleiden esittäminen ja katseleminen oli myös jokapäiväiseen elämään kuuluvaa, kuten sanomalehtien luku ja lattian lakaisu, — niin vieläpä jokapäiväistä leipää monelle kristityllekin, jonka poveen Jumala oli istuttanut kauniin kaipuun? Voiko esimerkiksi Aleksis Kiven "Nummisuutarien" katsominen teatterissa olla pahempaa kuin saman näytelmäkappaleen lukeminen? Ei suinkaan! Se ei voinut olla pahempaa eikä yleensä pahaa. Jos asetuttiin sille kannalle, että se oli syntiä, silloin oli lyhyesti sanoen kaikki ajallinen, — siis myöskin kaikki taide syntiä, ja niin ollen lähtöisin perkeleestä eikä Jumalasta. Mutta niinhän ei luonnollisesti voinut olla. Eikö kaikki kaunis ollut Jumalasta? Totta kai! Jos ei nuo ollut, silloin teimme syntiä kaunistaessamme kotejanne ja vielä enemmän syntiä koristaessamme Jumalan temppeleitä.