— Silloin ei tuo maalauskaan tuossa seinällä olisi oikeassa paikassa, (Janne Flykt viittasi takanaan olevaan tauluun, joka esitti Vapahtajaa kulkemassa viljavainioiden läpi), vaan se kuuluisi jonnekin muualle. Mutta siitä me kaikki olemme yksimielisiä, että sen paikka on juuri täällä, — ei yksinomaan raamatullisen aiheensa vuoksi, vaan myös sentähden, että se on taideteos. "Kaikki on teidän, mutta te olette Kristuksen ja Kristus on Jumalan." Se on kristityn kanta hänen suhtautuessaan tähän näkyväiseen maailmaan.
Taas seurasi pysähdys, jonka kestäessä muutamia kuulijoita poistui. Mutta Janne Flykt ei siitä välittänyt. Hänellä oli aineensa lujassa otteessa ja hän valmistautui vetämään loppupäätelmää:
— Mille kannalle tulisi siis kirkon asettua tässä kysymyksessä? Kaikkein vähintään sellaiselle, ettei se ainakaan tuomitseisi niitä jäseniään, jotka haluavat poimia taiteenkin kukkasia, silloinkuin toiset välinpitämättöminä kulkivat niiden ohitse. Kirkon pitäisi tulla suvaitsevaiseksi, suvaitsevaiseksi hyvässä, ei pahassa. Kirkko ei saisi asettaa korkeampaa siveysoppia papille kuin maallikollekaan, sillä silloin se perääntyisi takaisin roomalaiskatoliselle katsantokannalle.
— Me olemme, rakkaat ystävät, paljon menettäneet. Suuret joukot kansastamme ovat vetäytyneet kirkon vaikutuksen ulkopuolelle. Niihin nähden ei voida paljoakaan puhua "kirkon merkityksestä". Sillä jos kirkon vaikutus rajoittuu ainoastaan vihkiraamatun antamiseen parikunnalle taikka pari, kolme viikkoa kestävään rippikouluopetukseen, ei se totisesti ole paljoa koko elämään nähden! — Tarvitaan siis muutoksia. Vanha, kaavoihinsa kangistunut kirkko ei kelpaa enää! Me tarvitsemme uuden kirkon, joka on nuori ja elinvoimainen, — kirkon, joka suhtautuu ymmärtäväisesti elämään. Me tarvitsemme kirkon, joka osaa kiittää Jumalaa kaikesta maallisestakin hyvästä. — Nuortukoon siis kirkko jälleen! Pankoon se pois tuomarinkasvot ja hymyilköön kaikille lapsilleen lempeän, rakastavan äidin lailla! Julistakoon se jälleen, kuten ennen suuren uskonpuhdistajan aikana, että kristitty on vapaa! Silloin se on jälleen meidän rakas kirkko, äitimme!
Janne Flykt esitti laulun ja astui alas saarnatuolista Hän oli kalpea voimakkaasta mielenliikutuksesta. Punaiset läikät paloivat hänen poskillaan, ja hänen silmissään oli kuumeinen hehku.
Mutta siitä huolimatta hän oli iloinen. Lumous oli murtunut, ja hän oli jälleen päässyt omille jaloilleen. Hän tunsi pohjan kestävän. Nyt ei kenenkään seurakuntalaisista tarvinnut olla epätietoinen hänen kannastaan. Se oli kertakaikkiaan lausuttu selvästi julki.
Postimestarin rouva astui hänen luokseen. Hän oli vielä kalpeamman ja kärsineemmän näköinen kuin tavallisesti. Janne Flykt luuli, että oli kysymyksessä ensimmäinen "selityksen anto". Mutta siinä hän erehtyi. Postimestarin rouva pyysi häntä vain kahville.
Hän meni tarjoilupöydän luo ja otti kupin. Mutta juodessaan hän teki sen havainnon, että hänen ja kuulijoiden välille oli muodostunut jyrkkä, ylipääsemätön väliseinä. Yksin pormestarin Linda-neitikin, joka soitti Beethovenin sonaatteja, nyökkäsi vain vieraasti eikä tullut puhuttelemaan.
Hän kai ei pitänyt siitä, että musiikista puhuttiin näin julkisesti.
Mutta toinen sisar, Sofia, tuli suoraan hänen luoksensa. Hän hymyili ystävällisesti ja tarttui Janne Flyktiä käteen.