— Kiitoksia, herra pastori! Se oli hyvin hauskaa! Te olitte todellakin rohkea. Minä ihan pelkäsin teidän puolestanne.
Janne Flykt oli iloinen, että oli edes yksi, joka uskalsi antaa hänelle tunnustusta. Hän kiitti lämpimästi.
— Mutta oliko se oikein? Tässä tilaisuudessa?
Pormestarin Sofia katseli häntä vakavasti silmiin.
— Minun vierustoverini, neiti Luukela, kuiskasi minulle esitelmän kestäessä: "Mitä meidän pitää tehdä?" Siihen vastasin minä: "Meidän pitää paljon rukoilla."
Janne Flykt hymyili valoisinta hymyään.
— Niinkö todellakin? Ei, neiti rakas, siinä suhteessa minä en esirukouksia tarvitse.
Pormestarin Sofia punastui hiukan, ojensi kätensä ja vetäytyi saliin, jossa oli ruvettu veisaamaan. Mutta heidän äitinsä, pormestarin rouva, oli toista mieltä. Hän lähestyi Janne Flyktiä ystävällisenä, ja hänen kasvoillaan oli samanlainen ilme kuin kerran monta vuotta sitten, jolloin hän oli luvannut pienelle tähtipojalle viulun:
— Kas niin, pastori! Se oli suoraa puhetta! Siitä minä pidän. Ei pidä kaivaa maahan Jumalan antamia leivisköitä. Joka on saanut soittolahjan se soittaa; joka on huvitettu teatterista, se käy siellä. Mutta — hän taivutti päätään veitikkamaisesti eteenpäin — eiväthän ne mummot semmoista ymmärrä. Niille pitää olla virsiä ja nekin vanhasta virsikirjasta vielä!
Pormestarin rouva nyökäytti päätään ja virkkoi mennessään: