Nyt vallitsi hänen ympärillänsä yö. Janne Flykt havahtui siitä, että kello tuomiokirkon tornissa löi kahdeksaa. Hän tunsi kylmänväreitä ruumiissaan ja riensi sisään.
Huoneesta tulvahti vastaan lämmin ilma ja suloinen ruusun tuoksu.
Hänen sydämensä rauhoittui. "Kotini on minun linnani", ajatteli hän ja raapaisi tulta.
Siinä kukki pöydällä Johannan tuoma ruusu. Se levitti miellyttävää tuoksua pieneen kamariin, jonka huonekaluston muodostivat vanha leposohva, piironki, kirjoituspöytä, pesukaappi ja pari, kolme tuolia. Seinällä, sohvan yläpuolella riippui viulu, ja nurkassa kirjahyllyn ja ikkunan välissä oli sello saanut paikkansa.
Janne Flykt istahti sohvaan ja otti esiin sellonsa. Hänen katseensa osui vastapäisellä seinällä olevaan tauluun, joka esitti Napoleonia Fontainebleaussa. Murtunut, valtakuntansa menettänyt mies…
Oliko hänkin sellainen?
Ei ei? Hänen Fontainebleaunsa oli vielä kaukana. Jos sitä ollenkaan tulisikaan…
Mutta sittenkään hän ei saanut katsettaan irroitetuksi kuvasta.
Hän laski sellon paikalleen ja rupesi katselemaan taulua. Siinä oli jotakin suurenmoisen traagillista. Majesteetti, jonka edessä äsken vielä Eurooppa oli vavissut. Ja nyt: kaikkien hylkäämä mies … tukka epäjärjestyksessä … vyöltä irroitettu sapeli pöydälle heitettynä … ja katse … synkkä kuin yö.
Janne Flykt pyyhkäisi otsaansa kuin karkoittaakseen synkän, ahdistavan ajatuksen, joka väkisten pyrki esiin. Hän nousi ja meni kirjoituspöydän luo.