Luterilainen kirkko esitti Kristuksen melkein roomalaiskatoliseen tapaan. Sillä oli vain se puute, ettei se voinut osoittaa ketään välittäjäksi. Neitsyt Maria oli sen opin mukaan vain syntinen ihminen, eikä apostoleillekaan kuulunut taivaallisen lähettilään toimi. Ei ollut siis ihme, etteivät ihmiset saaneet Kristuksesta mieskohtaisesti kiinni.
Hän, Janne Flykt, oli tahtonut tuoda Kristuksen ihmisten keskuuteen, vetää hänet uudelleen taivaasta maan päälle kulkemaan kaupunkien katuja ja tekemään vieraskäyntejä köyhien majoissa. Hän rakasti sitä Vapahtajaa, joka maallisen elämänsä aikana oli kulkenut ympäri kylästä kylään, istahtanut väsyneenä tien varrelle lepäämään, poikennut Betanian sisarusten luo ja keskustellut yksinkertaisten kalastajien kanssa. Jeesus Natsarealainen, Galilean profeetta, oli hänen Vapahtajansa. Tätä Vapahtajaa hän oli tahtonut kirkastaa kuulijoilleen, kuvata hänet inhimillisillä tunteilla varustettuna, juuri niinkuin evankeliumi opetti, — sellaisena, jollaisena hänet olivat nähneet hänen omat aikalaisensa: jumalallisen suurena, mutta kuitenkin ihmisenä, kansanmiehenä kansanmiesten keskuudessa.
Näin hän oli uskonut saavuttavansa päämääränsä. Mutta hän oli surkeasti pettynyt.
Ihmiset viskasivat lokaa hänen kasvoilleen, syyttivät häntä jumalanpilkkaamisesta, vieläpä jumalankieltämisestä.
Se oli kauhea todellisuus.
Janne Flyktin sydäntä kirveli, ja otsaa poltti. Kylmän pohjatuulen hyväilyt tuottivat hänelle huojennusta.
Sellainenko oli tämä kaupunki!
Hän pysähtyi pappilan portille, vaipuen mietteisiinsä. Ne olivat synkkiä, surullisia … niin peräti alakuloisia. Ja kahden päivän päästä olivat hänen häänsä…
Hän hymähti katkerasti.
Kuinka toisenlaiseksi hän oli kuvitellut nämä viimeiset päivänsä poikamiehenä! Päiviksi täynnä iloa, onnea ja tyytyväisyyttä, niinkuin aamulla herätessä, jolloin aurinko paistoi ikkunaan ja kultasi huonekalut. Ja sitten täysi päivä, täynnä tarmoa ja uskoa elämään … käsi kädessä työhön sydämenystävän ja elämänkumppanin kanssa … kirkasta, valoisaa tulevaisuutta kohti!