— On se kauheaa, että papitkin jo rupeavat Jumalan kieltämään!
Hän oli noussut ja heittänyt hyvästit. Hän oli ollut kiivastuksissaan kelpo lailla.
Mutta kadulle päästyään hän oli nauranut. Hullu räätäli, jolta oli mennyt kaikki sekaisin.
Mutta kun hän nyt käveli kotiansa kohti muistellen räätäli Tarkkasen sanoja, ei häntä enää naurattanut. Hän käsitti, että oli tapahtunut hirvittävä väärinkäsitys, ja se nosti epätoivoisen tuskan hänen rintaansa.
Niinkö yksinkertaisia ihmiset olivat? Niinkö sokeita ja ahdasmielisiä? Vai oliko se ilkeyttä ja panetteluhalua?
Näihin kysymyksiin hän ei löytänyt vastausta.
Hän oli luullut tekevänsä siunattua työtä kirkastaessaan kuulijoilleen Kristuksen ihmisyyttä. Hänestä se oli tuntunut välttämättömältä jo senkin vuoksi, että Kristuksen jumaluus oli anastanut saarnoissa kaiken tilan. Ja hän oli varma siitä, että juuri tuo yksipuolinen sananjulistus oli siihen määrin turruttanut kuulijat, etteivät he enää pystyneet saamaan uskonnosta mieskohtaisesti kiinni, — harvoja poikkeuksia lukuunottamatta. Ihmiset kyllä istuivat ja kuuntelivat, mutta useimmassa tapauksessa kohosi saarna heidän päittensä yläpuolitse, synnyttäen korkeintaan mukavan kirkkotunnelman, johon saattoi tuudittautua aivan kuin kosken lauluun. Sellainen uskonnollisuus ei ollut mistään kotoisin. Siinä ei ainakaan ollut mitään mieskohtaista suhdetta, joka oli pääasia uskonnossa.
Janne Flykt oli koettanut päästä käsiksi juuri tuohon mieskohtaiseen. Hänestä oli ensinnäkin ollut tärkeää herättää kuulijoissa mielenkiintoa uskontoon. Sillä uskonto oli mielenkiintoista. Siitä hän oli oman kokemuksensa perusteella täysin vakuutettu. Tämän vuoksi hän oli esittänyt Vapahtajan tavallaan kuin uudessa valossa. Hän oli tuonut hänet kuulijoiden eteen ihmisenä, pyhänä, täydellisenä ihmisenä, jonka sydämellä oli kaikki veljeinsä ilot ja surut, ymmärtäväisenä, osaaottavana Vapahtajana, joka oli itse kokenut kaikki, tiesi kaikki ja tunsi kaikki, ja jossa ainoassa todellinen ihmiselämä oli löydettävissä.
Häntä itseään ei ollut milloinkaan oikein miellyttänyt tuo taivaallisella valta-istuimella istuva kruunattu Kristus. Jo pikku poikana hän oli tuntenut pelkoa sellaista Vapahtajaa kohtaan. Pastori Skarpin saarnoja kuunnellessaan hän oli monesti kuvitellut, että Kristuksen valtaistuimelle johtivat leveät ja korkeat kultaportaat, joille Laidan pikku poikien likaiset jalat eivät saaneet astua. Heti oli siinä joku Pietari taikka Jaakob torumassa, aivan samalla tavalla kuin mamselli Hård, joka ikkunastaan piti silmällä, etteivät Laidan pojat päässeet hänen ryytimaahansa. Hän ei suvainnut sitäkään, että joku pojista pysähtyi edes ryytimaan kohdalle ihailemaan sen komeita herneenpalkoja ja porkkananvarsia. Heti hän oli ikkunassaan huutamassa: "Vai niin, viikarit! Pois minun ryytimaastani!" — Sellaista komentoa hän oli ajatellut Pietarinkin pitävän Kristuksen valtaistuimen kultaportaitten ääressä. Häntä oli miellyttänyt paljon enemmän tuo kirkastusvuorella seisova Kristus. Vaikka Vapahtaja olikin siellä niin juhlallisen näköinen, saattoi aivan hyvin kuvitella, ettei hän olisi ajanut pois jotakuta Laidan pojista, jos tämä olisi sattunut jonkin kalliolohkareen takaa tirkistelemään, mitä vuorella tapahtui…
Janne Flykt hymyili lapsuutensa muistoille. Sellaiseksi hän oli Vapahtajan kuvitellut, niin ystävälliseksi ja isällisen lempeäksi. Mutta kirkon Kristus oli kaukainen ja vieras, kruunattu taivaan hallitsija, jota lähestyessä piti turvautua välittäjään. Eivät roomalaiskatoliset niin väärässä olleetkaan, asettaessaan neitsyt Marian välittäjäksi ihmisen ja Vapahtajan välille. Sillä sellainen ankara Kristus kovine tuomari-kasvoineen vaati taivaan kuningattaren väliintuloa.