Tämän, räätäli Tarkkasen luona oli hänellä ollut kastetoimitus ja hänen täytyi myöntää, että se oli ollut tukala tehtävä.
Räätäli Tarkkanen oli alussa esiintynyt hiukan ujona. Ennen toimitusta hän ei ollut lausunut juuri montakaan sanaa. Mutta kun lapsi oli kastettu ja oltiin toista kahvikuppia juomassa, oli hänen kielensä lauennut. Ja silloin oli pappi saanut kuulla, mikä hän oli miehiään.
Suruton, auttamattomasti suruton mies, joka johdatti ihmisiä kadotukseen kuin karjalaumaa!
Hän oli hämmästynyt. Hän ei ollut vielä tottunut siihen, että hänen kimppuunsa hyökättiin tuolla tavoin. Hän oli tiedustellut syytä tuomioonsa.
— Pastorihan kieltää Jumalankin! oli räätäli huudahtanut, ja hänen kasvoillaan oli kuvastunut hillitön kiihko.
— Kuinka te sellaista voitte väittää?
— Kuinkako? Että pastori vielä viitsii kysyä?! Sellaista teeskentelyä minä en sentään ollut pastorilta odottanut!
Ja hän oli saanut selityksen.
Ei ollut vielä tässä kaupungissa sellaista pappia ollut, joka olisi julkisesti saarnatuolista uskaltanut puhua Kristuksesta vain ihmisenä, tosin vähän parempana muita, mutta silti ainoastaan ihmisenä. Jumalan pojaksi olivat muut papit hänet saarnanneet, ja niinhän Raamattukin opetti. Mutta pastori Flykt oli puhunut vain Vapahtajasta, joka oli ihminen, ja selittänyt kaikki Raamatun totuudet oman pimitetyn järkensä mukaan. Niinkuin ihminen voisi ketään vapahtaa! — Ja entä viimeinen villitys? Missä raamatunpaikassa oli kirjoitettuna, että ihmisen autuaaksi tullakseen piti ruveta käymään teattereissa, konserteissa ja tanssisalongeissa? Miksi ei pastori ollut jo suoraan maininnut kapakoita taivaanporstuoiksi? Hän ei olisi uskonut, jos joku toinen olisi kertonut, mutta nyt hän oli omin korvin kuullut.
Hän oli yrittänyt selittää, mutta se oli osoittautunut aivan turhaksi. Räätäli Tarkkanen ei ollut antanut suunvuoroa ensinkään. Hän oli pauhannut kuin tuomiopäivän pasuuna, ja hänen kiihkoa ja hengellistä raivoa uhkuva puheensa oli loppunut huudahduksella: