Pieni piispankaupunki ali siis käymistilassa ja siihen tilaan sen olivat saattaneet pastori Flyktin saarnat, varsinkin hänen viimeinen esitelmänsä lähetysyhdistyksen vuosijuhlassa.
Uskovaisten piireissä oltiin hänestä aivan yhtä mieltä. Sieltä ei kuulunut: soraääniä lainkaan. Vaikka he muuten riitelivätkin paljon ja kiivaasti, olivat he pastori Flyktin "asiassa" — niinkuin he sitä kutsuivat — aivan samaa mieltä.
Pastori Flykt oli kokonaan sopimaton papiksi. Hän oli uskoton,
täydellisesti vailla pyhää Henkeä ja sitäpaitsi Kristuksen kieltäjä.
Kiihkeimmät nimittivät häntä suorastaan jumalankieltäjäksi ja
Antikristuksen pojaksi.
* * * * *
Janne Flykt astui kiivaasti pääkatua alas. Oli ilta, ja ilma oli kolea. Pohjoistuuli, joka pääsi puhaltamaan pääkatua pitkin koko voimallaan, meni läpi luiden ja ytimien. Katu oli melkein autio. Joku yksinäinen kulkija etempänä kadun toisella puolen ponnisti tuulta vasten, niinkuin hänkin. Tuuli tanssitti lunta katukäytäviä pitkin ja nosti poikkikatujen kohdalla kokonaisia pyörteitä ilmaan.
Janne Flykt nosti päällystakin kauluksen pystyyn ja kiiruhti askeleitaan. Hän palasi kaupungilta ja hänen mielensä oli alakuloinen.
"On se kauheaa, että papitkin jo rupeavat Jumalan kieltämään!"
Nämä sanat soivat vieläkin hänen korvissaan.
Hän oli ollut kastamassa lasta erään räätälin luona. Räätälin hän oli tuntenut monta monituista vuotta. Siivo, hiljainen mies, joka teki työtänsä yhden kisällin ja parin oppipojan kanssa. Hän oli ollut aina uskonnollinen ja käynyt kirkossa säännöllisesti. Hän, Janne Flykt, muisti nähneensä hänet siellä jo silloin, kun hän itse oli pieni poika. Aina samassa paikassa, yhtä uskollisesti joka sunnuntai.
Mutta nyt hän vasta oli tullut herätykseen. Kaupungissa äskettäin vieraillut herätyssaarnaaja Suvinen oli ollut välikappaleena hänen kääntymisessään. Hänestä oli tullut kiihkeä, fanaattinen mies, jonka työpöytä oli muuttunut saarnatuoliksi. Jokainen henkilö, joka tuli hänen työhuoneeseensa, sai pöydällä istuvalta mestarilta kuulla parannuksen välttämättömyydestä ja viimeisen tuomion hirmuisuudesta. Kolme kisälliä oli jo lähtenyt pois hänen työstään. He eivät olleet jaksaneet kuulla mestarinsa yhtämittaista saarnaa. No niin. He olivat saaneet mennä. Nykyinen kisälli oli hiljainen nahjus, josta oli samantekevää, mitä mestari puhui. Hän myönteli kaikkeen: "Niin vain." Hän oli kotoisin Perä-Pohjolan puolesta ja jo lapsuudesta asti tottunut saarnamiehiin. Niiden parissa hän oli tehnyt sen havainnon, että hiljainen myöntelemimen auttoi kaikkein parhaiten.