— Tietysti! … Mutta mikä tekee hänet papiksi? Kappa ja kaulusko?
— Silloin on Vaajosen Äspärikin pappi.
Tytöt joutuivat hämilleen. Äidin mielipiteitä ei ollut helppo kumota.
— Ei luonnollisesti, vaan papin elämä, hänen käytöksensä, hänen suhtautumisensa elämään, huomautti Linda-neiti.
— Aivan oikein! Siinä suhteessa pastori Flykt kestää koetuksen, jota taas Äspäri ei tee. On olemassa suuri ero heidän välillään: toinen esiintyy silloin tällöin — huomatkaa: minä sanon silloin tällöin — jossakin vakavahenkisessä juhlassa esittämässä taiteellista viulun- tahi sellonsoittoa, toinen kalastaa kaiket kesät ja tekee talvet rysiä. — Siinä on eroa!
Tyttärien täytyi myöntää, että siinä oli eroa.
— Mutta hänhän kieltää Kristuksen jumaluuden, uskalsi Sofia muistuttaa.
Silloin pormestarin rouva suuttui.
— Kuka sitä on sanonut, muut kuin vanhat, puolihöperöt muijat? Ja kuka sen asian tutkii, sinäkö vai minä?
Tytärten täytyi myöntää joutuneensa alakynteen. Äidin kanssa ei kannattanut väitellä. Hän piti oman päänsä. Sofia otti käsityönsä, keskitekoisen seinäryijyn, jota hän valmisteli lähetysyhdistyksen myyjäisiin, ja Linda meni soittelemaan Beethovenia.
Postimestari Lentz rouvineen oli aivan päinvastaista mieltä. Postimestari itse, jonka isä oli aikoinaan muuttanut Saksasta Suomeen, kallistui hernhutilaisuuteen, rouva taas oli paremmin vapaakirkollinen, vaikka kuuluikin lähetysyhdistyksen johtokuntaan. Heidän luonaan olivat lähetyssaarnaajat tavallisesti majaa, sillä varsinkin postimestari oli innokas lähetystyön kannattaja. Pastori Flykt oli tämän perheen mielestä kuiva ja sisällyksetön saarnamies, jonka puhe muistutti "helisevää vaskea ja kilisevää kulkusta", mutta josta puuttui rakkaus, se rakkaus, jonka lähteenä oli Kristuksen verinen sovinto ja hänen viisi haavaansa. Niistä olisi postimestari Lentzin mielestä papin tullut saarnata, ja yksinomaan niistä, — sillä niihin perustui ihmisen autuaaksitulo.