Maaherra von Tollin perheessä ei asialle omistettu kovin suurta huomiota. Maaherra itse, vanha turkinsodanaikuinen, pikkuinen ja puhelias eversti, ei ollut yleensä pappien ystävä. Hän viihtyi parhaiten shakkipöydän ja totilasiin ääressä, jolloin pelitoveri sai lainata korviaan senkin seitsemään kertaan kuullulle jutulle, kuinka hän, silloinen kapteeni von Toll, oli saanut kunnian ottaa vastaan sapelin Osman pashan kädestä Plewnan antautuessa. Yleisesti tunnettua juttua ei kuitenkaan uskottu — siitä yksinkertaisesta syystä, että maaherra kertoi turkinsotaretkeltään aivan mahdottomia.
Maaherra ei siis välittänyt, oliko joku pappi enemmän taikka vähemmän vääräoppinen. Hänestä ne olivat vääräoppisia kaikki, kun pitivät kiroilemisesta niin tavatonta melua. Olisivatpa itse olleet Turkinmaalla, niin tietäisivät, minkälaisia helvetin hirtehisiä ne roimahousut todella olivat!
Maaherran rouva sitävastoin ei ollut jutulle kylmä. Sehän koski häntä jo lähetysyhdistyksen johtokunnan jäsenenä. Hän oli kuitenkin pian ratkaissut kantansa: huolimatta pastori Flyktiin viimeisestä esitelmästä lähetysyhdistyksen vuosijuhlassa, piti hän hänestä sangen paljon, sillä hänen taiteellista makuaan hiveli suuresti, että pappi puhui saarnoissaan Beethovenista ja Rembrandtista.
Pormestarin perhe taas oli jakautunut kahteen leiriin: yhdellä puolen tytöt, toisella vanhemmat, — jos nyt pormestaria itseään voitiin ottaa lukuun, sillä hän alistui tavallisesti aina rouvansa mielipiteisiin. Tytöt tuomitsivat kovasti Janne Flyktiä, — minkävuoksi, sitä he eivät osanneet oikein selittää. Hän soitti viulua. Kyllä. He soittivat pianoa. Mutta hän puhui siitä liian "julkisesti". Ehkä. Mitäs pahaa siinä sitten oli?
— Siinä ei ole kerrassaan mitään pahaa, että pappi koskettelee saarnoissaan jokapäiväistä elämää sen eri muodoissa, julisti pormestarin rouva.
Tyttäret eivät voineet sitä juuri vastustaakaan.
— No entä nuo palokunnan juhlissa ja nuorisoseuran iltamissa soittelemiset?
Pormestarin rouva nirpisti hiukan nenäänsä.
— Niin, ne nyt saisivat olla poissa, sillä ne ovat niin kovin vulgäärejä, — mutta jos hän nyt niissäkin esiintyy taiteilijana, niin — kantänka!
— Mutta eikö papin pitäisi aina esiintyä pappina?