Janne Flykt astui morsiamensa kanssa kadulle. Sen kohdalta, melkein maan rajasta kohotti täysikuu suuret, pyöreät kasvonsa, pannen lumipeitteisen kadun välkehtimään hopeassa.
— Johanna, katso! Siinä on meidän tiemme elämään! virkkoi Janne
Flykt, viitaten kuun valaisemaa, autiota katua ylöspäin.
He lähtivät astumaan katua ylös ja poikkesivat ensi kulmauksesta tuomiokirkolle päin.
IX
Pieni piispankaupunki, jossa tavallisen hengenravinnon muodostivat kaupungin rouvien keskeiset juorut ja uskovaisten oppiriidat, oli yht'äkkiä saanut uuden, ihan vereksen puheenaiheen. Se koski pastori Janne Flyktin harhaoppisuutta. Sen sijaan, että nuo tavalliset kinastelut kaupungin eri uskonsuuntain kesken eivät olleet paljoakaan häirinneet herrasperheiden rauhaa, tuli tästä uudesta kysymyksestä siksi mielenkiintoinen, että sen mainingit tuntuivat kaikkialla, erityisesti juuri kaupungin hienoston keskuudessa, jonka muodostivat piispan, tuomiorovastin, maaherran, pormestarin ja postimestarin perheet. Piispa, joka oli paljon matkoilla, ei juuri kallistanut korviaan koko jutulle. Hän oli seuraa kartteleva, yksinäisyyttä rakastava vanhus, joka antoi ihmisten elää rauhassa. Niin kauan kuin hänen ei korkean virkansa puolesta tarvinnut ruveta jotakin ojentamaan, sai asianomainen olla ja elää miten tahtoi. Hän tunsi vastenmielisyyttä kaikkia kurinpitotoimenpiteitä kohtaan, jotka johtuivat enemmän ihmisten juonittelu- ja riidanhaluista kuin totuudenrakkaudesta. Eikä niitä hänen hiippakuntahallituksensa aikana ollut esiintynytkään kuin yksi ainoa, ja sekin Vaajosen Äspäriä vastaan "liian innokkaasta kalastuksesta". Oppiin ei ollut kukaan kajonnut, ja se olikin, mikäli piispa hiippakuntaansa tunsi, kaikkialla oikea ja luterilainen, — lukuunottamatta Pesiön kirkkoherraa, jota virkaveljet väittivät järkeisoppiseksi. Mitä lajia tuo "järkeisoppisuus" oli, siitä ei piispa ollut viitsinyt ottaa selvää. Tarkastuksilla Pesiön pappilassa oli juteltu vain vuodentulosta, kalastuksesta ja metsästyksestä, ja Pesiön Boman oli tavallisesti kertonut, kuinka monta jänistä hän edellisenä syksynä oli ampunut. Ja niitä oli paljon, sillä Pesiön Boman oli suuri kerskuri ja tunnettu valehtelija. Hänen saarnansa olivat olleet tavallisia, vanhaan tyyliin pidettyjä esitelmiä, joissa kuitenkin aina määrätyllä kohdalla itkettiin. Niistä ei siis ollut mitään erikoisempaa sanottavaa.
Piispa ainakin oli toistaiseksi päättänyt olla jyrkästi puolueeton pastori Janne Flyktiin nähden.
Toista oli tuomiorovastin laita. Hän, joka tuomiokapitulin varapuheenjohtajana joutui säännöllisesti olemaan kotona, tuli paljon enemmän kosketuksiin seurakuntalaisten kanssa kuin hänen korkea esimiehensä. Siihen velvoitti häntä jo seurakunnan esipapin virkakin. Tuomiorovastin keittiö oli uskovaisten vaimojen kokoontumispaikka. Matleena Moilanen, joka pesi talon pyykit, esiintyi siellä itseoikeutettuna puheenjohtajana. Ja hänellä oli Raamattu yhtä selvänä kuin tuomiorovastin monipuolinen liinavaatevarasto.
Ruustinna, vanha ja kivuloinen ihminen, mutta luonteeltaan kiihkeä ja suvaitsematon, sai kyökissä kuulla koko harhaoppijutun alusta loppuun. — Siitä oli luonnollisesti seurauksena, ettei tuomiorovastin päivällispöydässä puhuttu muusta kuin Janne Flyktistä ja hänen vapaista mielipiteistään.
Ettei keskustelun tulos ollut Janne Flyktille suotuisa, saattoi päättää siitä hermostuneisuudesta, jolla tuomiorovasti aina näiden puheiden jälkeen nousi pöydästä ja virkkoi:
— Ai, ai, sitä poikaa! Hän tekee tässä pian skandaalin!