— Vastahyökkäys, lausui Janne Flykt katkerasti. — Ja se tulee tietysti onnistumaan!
Mutta yht'äkkiä äkkiä valtasi hänet poikamainen ilo. Mitä hän välitti vanhojen varisten vaakunnasta! Se ei liikuttanut häntä laisinkaan! Saarnatkoot, pauhatkoot! Hän kulki omaa tietänsä, uskollisena omalle itselleen. Hänen edessänsä oli elämä!
Rukoushuoneen porttikäytävässä Janne Flykt sulki Johannan syliinsä.
— Johanna, rakastatko minua?
Tämä oli aivan tukehtua hänen puserrukseensa ja hätäili:
— Voi … Janne … joku voi nähdä!…
— Älä puhu turhia! Rakastatko minua?
— Rakastan.
Vanhan Skarpin pauhaava ääni häipyi kaukaiseksi kohinaksi, joka tuuditti heidät kauas iäisyyden partaalle. Sitten se äkkiä kajahti lähempää, selvempänä kuin äsken.
Joku oli avannut rukoushuoneen oven, joku, joka meni pois.