Janne Flykt ei loppuun päästessään tiennyt, pitikö hänen itkeä vai nauraa. Kirje oli traagillisuudessaan koomillinen taikka päinvastoin.
Hän heitti sen pöydälle ja vaipui mietteisiinsä.
Kirjoittaja oli kaikesta päättäen sekä tekopyhä että raukka. Tekopyhyyttä todistivat hänen käyttämänsä monet attribuutit ja raukkamaisuutta hänen nimettömyytensä. Miksi hän ei tullut mieskohtaisesti keskustelemaan hänen kanssaan? Miksi verhoutua nimettömyyden raukkamaisen manttelin taa? Hän olisi saanut asiaa lähemmin selittää.
Vai olisiko se auttanut?
Tuskin.
Tekopyhyys oli aina osoittautunut sellaiseksi voimaksi maailmassa, että sitä vastaan särkyivät rehellisimmätkin aseet, varsinkin jos se toimi pimeässä. Sellaistahan oli ollut jesuiittain työ, ja historia osoitti, mitä jälkiä se oli jättänyt: pimittänyt ja kahlehtinut omiatuntoja, tehnyt aurinkoisesta, ikkunoilla varustetusta huoneesta ummehtuneen ja löyhkäävän kammion.
Janne Flykt sammutti lampun. Hänestä tuntui hyvältä istua pimeässä.
Oli parempi siten koota ajatuksiaan ja miettiä.
Voittaisiko hän vai tulisi häviämään?
Sitä kysymystä hän mietti.
Hän silmäsi ulos pimeälle pihalle. Etelän taivaalla, puuvajan katon yläpuolella, loisti tähti. Se vilkutti niin ystävällisesti, aivan kuin olisi tahtonut sanoa: "Älä murehdi! Toivo vain!"