Tuomiokapitulin ylimääräinen istunto oli määrätty maanantai-illaksi kello 6.
Jo hyvän aikaa ennen istunnon alkamista saapuivat tuomiokapitulin jäsenet yksi toisensa jälkeen. Pappispuvuissa, aivan kuin valmistautuneina joihinkin papiksivihkiäisiin tekivät he juhlallisen, arvokkaan vaikutuksen. Mutta tällä kertaa ei heidän kasvoillaan tavattu tuota jokapäiväistä, rauhallista ilmettä, joka niillä tavallisissa oloissa asui kuin merkkinä siitä, etteivät säännölliset pappistehtävät pitkän virkatottumuksen vuoksi enää heidän mieltään erikoisesti kiinnittäneet. Ei, tämä toimitus oli siksi epätavallinen, että sen näki jo itse herra asessori Tallborginkin kasvoilta, joilla tavallisesti leikki hyväntuulen veitikka. Sen huomasi selvääkin selvemmästi vahtimestarikin, joka pari vuosikymmentä oli autellut tuomiokapitulin herroille päällystakkia ylle.
Nyt olivat hänenkin kuihtuneet kasvonsa vakavuuden kirkastamat hänen ottaessaan vastaan herra asessori Tallborgin supinnahkaista turkkia.
Asessori Tallborg veti esiin nenäliinan ja pyyhki hikeä otsaltaan.
Hän oli lihava, keskikokoinen mies ja hiostui helposti.
— Onko piispa jo saapunut? kysyi hän, tukkien nenäliinaa kauhtanansa takataskuun.
— Ei ole, herra asessori. Ainoastaan herra tuomiorovasti ja herra asessori Haglund, vastasi vahtimestari nöyrästi.
Asessori Tallborg astui istuntohuoneeseen, jossa tuomiorovasti ja asessori Haglund istuivat pitkän, viheriällä veralla päällystetyn pöydän ääressä.
— Hyvää iltaa! tervehti Tallborg. — No, mitäs veljet arvelevat tästä?
Mitäpä siitä oli arvelemista. Tuomiorovasti pudisti päätään, ja asessori Haglund teki samoin.
— Ikävä juttu. Asessori Tallborg istahti virkaveljiään vastapäätä ja tarkkasi heidän huolestuneita kasvojaan.