Viereisestä huoneesta kuului puhetta. Hän erotti asessori Tallborgin äänen. Hän varmasti asettuisi puolustavalle kannalle.
Asessorin ääni oli kiihkeä. Oli selvää, että viereisessä huoneessa käytiin kiivasta taistelua apulaispapin tulevasta kohtalosta.
Äkkiä tunsi Janne Flykt väkevän turvallisuudentunteen täyttävän rintansa.
Ehkäpä häntä ei erotetakaan! Ehkäpä ne eivät pysty siihen! Tahi eivät uskalla! Se olisi sentään huomiota herättävä tapaus. Eivät tohdi ottaa sellaista edesvastuuta hartioilleen!
Ja hänen ajatuksensa lensivät äkkiä tuomiokirkkoon. Ei, hänen oli mahdotonta luopua siltä! Ne eivät saaneet vetää häntä alas saarnatuolista! Se oli hänen paikkansa. Tuomiokirkko ymmärsi häntä ja hän sitä. Kuinka hän voisi elää iltaan sen kukitettua alttaria, jonka ääressä hän oli jo kolme vuotta seissyt? Vapahtaja ei sitä sallisi. Hän astuisi varmaan tänne, noiden herrojen luo ja sanoisi: "Joka ei ole minua vastaan, se on minun kanssani!"
Samassa narahti ovi, ja Janne Flykt säpsähti. Tuliko Vapahtaja häntä puolustamaan —?
Ei… Se oli vain vahtimestari, joka raotti ovea ja tirkisti eteisestä huoneeseen. Nähdessään Janne Flyktin, hän painoi oven varovasti kiinni ja hiipi pois.
Viereisessä huoneessa keskusteltiin yhä. Hän tarkkasi. Nyt puhui piispa. Hänen äänensä värähteli niin kummallisesti, mutta siinä ei ollut sitä sointua, jota hän olisi kaivannut.
Erottavat ne. Ihan varmaan! Asessori Tallborg ei saisi heitä vakuutetuiksi.
Ja entä sitten?