Kotona istui Johanna ja odotteli häntä, pelko ja epätoivo sydämessä. Pikku Pentti taapersi lattialla ja jokelteli: "Itä on pappi, itä on pappi!"
Niin, tällä hetkellä vielä. Mutta huomenna?
Hän muisti elävästi sen päivän, jolloin hän vastavihittynä pappina seisoi tässä samassa huoneessa. Hän nojasi juuri tuota samaa kaappia vasten, johon äskenkin, piispa astui hänen luoksensa ja lausui ystävällisesti: "Pastori on hyvä ja tulee illalla klo 7 meille." — Siellä oli ollut illalliset vanhaan tapaan. Kaikki kaupungin huomatuimmat henkilöt olivat olleet läsnä, maaherra von Toll'kin. — "Pastorihan kuuluu olevan musiikkimies?" "Kyllä vähän." "Minun vaimoni harrastaa musiikkia." "Vai niin." "Kyllä! Schubert ja Beethoven ovat hänen mielisäveltäjiään. Minä en pidä Schubertista. Hän on liian lempeä. Mutta Beethoven, ah, famos!" Ja maaherra oli tassutellut pormestarin luo ja ruvennut kertomaan, mitenkä vietettiin ensimmäistä iltaa Plewnan antautumisen jälkeen. Oli tanssittu ja soitettu. Ja Osman pasha, joka oli ollut läsnä, oli toistellut, kuunnellessaan Beethovenin C-molli-sinfoniaa: "Ah, famos!" Hän oli välittänyt viisi linnoituksien antautumisesta…
Seinäkello löi puolta kahdeksaa.
Kauan se kesti! Eivät päässeet yksimielisyyteen. Ehkäpä Tallborg saisi heidät vakuutetuiksi.
Mutta ei… Nyt puhui tuomiorovasti: "Minä yhdyn herra piispaan."
Eikö hän sanonut niin? Vai kuuliko hän oikein?
Viran ne vievät … ihan varmaan!…
Ja taas valtasi hänen musertava ahdistus. Mitä? Jospa hän menisi tuonne sisään ja peruuttaisi? Hän ei voisi nähdä Johannan tuskan repimiä kasvoja. Hän kuolisi.
Janne Flykt nousi ylös ja otti pari askelta ovea kohti. Tuskan hiki kihoili hänen otsaltaan. Mutta samassa sattuivat hänen silmänsä runoilija-piispan kuvaan. Oli kuin olisi tämä kieltänyt: "Älä luovu vakaumuksestasi! Ne vievät sinulta musiikinkin, jos taivut. Minä tunnen heidät."