Janne Flykt hoippui katua alaspäin kuin juopunut. Hän ei nähnyt vastaantulijoita, jotka pudistaen päätään katselivat hänen jälkeensä.
Hänen sydämessään velloi tuska ja epätoivo. Se saarsi hänet kuin rannaton meri. Jostakin etäisyydestä katseli häntä vain kaksi säikähtynyttä silmää, ja pienen pojan ääni jokelsi: "Itä on pappi, itä on pappi!"…
XII
Janne Flykt harhaili kaupungilla ilman päämäärää, Hän ei ajatellut yhtään missä kulki, astui vain eteenpäin katua ylös, toista alas. Oli ruvennut tuiskuttamaan, ja kaduilla puhalsi kylmä viima.
Yht'äkkiä hän pysähtyi. Hän oli tullut portille.
Pitkän, matalan puurakennuksen yhdestä ikkunasta tuikki valo. Hän tiesi, kenen huone se oli. Siellä istui appivaari papereidensa yli kumartuneena ja laski laskemistaan, löytämättä kuitenkaan mistään pelastuksen reikää.
Janne Flykt siirtyi keskelle katua paremmin nähdäkseen. Aivan oikein. Appivaari istui kumartuneena kirjoituspöytänsä yli. Kuinka hän oli vanhentunut viime viikkoina! Nahka riippui irrallaan hänen ennen niin pyöreillä kasvoillaan, ja tukka oli epäilyttävästä harmaantunut.
Hän mietti jo mennä sisälle auttamaan appivaaria hänen työssään.
Mutta samassa hän muisti oman surkean kohtalonsa.
Kaksi haaksirikkoutunutta: appi ja vävypoika! Molemmat ajelehtimassa tyhjän laudankappaleen varassa elämän myrskyisellä merellä.
— Pois tieltä! Peijakas, mikä tollo siinä seisoo keskellä katua!