Hänen esityksensä oli yleensä kuivaa. Mutta annapas kun hän pääsi kadotusta maalailemaan! Silloin tuli hänen käreään ääneensä väriä. Hän innostui, muuttui kaunopuheiseksi, ja hänen äänensä jylisi lopulta kuin tuomiopäivän pasuuna. Kun Meri-Kustu lisäsi puita kamiineihin ja nämä rupesivat iloisesti rätisemään, saattoi kuulija helposti kuvitella olevansa kadotuksen välittömässä läheisyydessä. Sen liekit räiskivät! Oli onni, ettei tänä sunnuntaina ollut savua kirkossa, sillä seurakuntalaiset olisivat voineet luulla sitä "vaivain savuksi, joka nousee iankaikkisesta iankaikkiseen".
Pastori Skarpin saarna oli niin ankaraa ja tulikivellä kyllästettyä, ettei Janne Flyktinkään mielikuvitus päässyt lentämään. Hän istui paikallaan hievahtamatta ja kuunteli.
— "Voi maailmaa pahennusten tähden ja pahennukset kuitenkin tulevat!" Tiedätkö suurta edesvastuutasi ystäväni? Tiedätkö sinä, että suurin synti, minkä voit tehdä, on pahennus? Ja se on synti, jota sinä joka päivä teet! Sinä leivot kauniita kakkuja, sirottelet nuhin manteleita ja sokeria, mutta et tiedä että siten houkuttelet perheesi jäsenet nautinnonhimojansa tyydyttämään. Leivän on Jumala antanut, tavallisen leivän ilman ryytejä ja ripistyksiä! Sokerileivoksista ja piparikakuista hän ei puhunut mitään! — Sinä neulot pukua lapsellesi, mutta vieressäsi istuu paholainen, Hän viettelee sinut sommittelemaan siihen kaikenlaisia nauharuusukkeita ja jos jonkinlaisia rimssuja ja ramssuja. Voi sinua, joka turmelet lapsesi lapsuuden keväässä ja johdatat hänet käymään tietä, joka vie alas kuoleman kammioihin!…
Mutta vaikka pastori Skarp olikin näin ankara, eivät kuulijat silti pahastuneet häneen. Päinvastoin. Hän oli heidän mielestään oikea pappi sanan jaloimmassa merkityksessä. Mutta siitä huolimatta eivät hänen saarnansa näyttäneet hedelmää kantavan. Siellä istuivat pormestarin mamssellit, Linda ja Sofia, hatuissaan suuri nauharuusuke. Oli kuin olisivat he tahallaan panneet sen hattuunsa, voidakseen helpommin tuntea olevansa papin saarnan esineinä. He halusivat hekumoida kadotuksen tunteessa, jonka ankarat sanat synnyttivät. — Mutta leipuri Luukela istui kylmänä. Hänen kasvoistaan saattoi lukea varman päätöksen laittaa ensi jouluksi oikein juhlallisen suuria joulupukkeja. Niillä piti olla peukalonpäänkokoiset rusinasilmät ja piparkakkutaikinasta korvat! Hän oli kertakaikkiaan mies, joka halusi mennä eteenpäin alallansa.
Saarna loppui. Urut rupesivat soittamaan, ja tuomiokirkkoon tuli taas elämää. Kupoolienkelit saivat entisen ilmeensä. Ne olivat tunteneetkin itsensä kovin tyrmistyneiksi pastori Skarpin saarnatessa: heillähän oli jokaisella nauharuusuke olkapäällä! — Vapahtajan kasvot kirkon perällä kirkastuivat. Hänkin oli kulmat rypyssä kuunnellut palvelijansa kiivailua. Ainoastaan Mooses oli näyttänyt siitä nauttineen. Se kai muistutti niin suuresti hänen omia nuoruutensa päiviä. Mutta häntä lukuunottamatta hengähti vanha tuomiokirkko helpotuksesta, kun pastori Skarp laskeusi sakaristoon. Vanhat kynttilälampetit hohtivat jälleen lempeästi. Niidenkin pyöreillä, ulospäin kuperilla kasvoilla oli kuvastunut pingoittunut, tuskallinen jännitys äskeisen ankaruuden kaikuessa. Kamiineissa ritisivät koivuhalot taas niin kodikkaasti. Seurakuntalaiset tunsivat tyydytystä sen kirkonkokouksen päätöksen johdosta, jolla lämmityslaitokset oli kirkkoon hankittu. Tuomiokirkko eli ja hengitti jälleen. Se sulki äidilliseen syliinsä pormestarin mamsellit ja leipuri Luukelan. Se ei tuntunut ollenkaan panevan pahakseen edellisten hattukoristeita paremmin kuin jälkimmäisen hyviksi kiitetyitä leivoksiakaan.
Janne Flyktillä oli virsikirja avoinna, mutta hän ei veisannut. Hän ajatteli tulevaisuutta, ja hänen pienessä päässään syntyi ihmeellinen aatos: Tuolla ylhäällä saarnatuolissa seisoi pappi, joka kylvi kesää ja päivänpaistetta ympärilleen, pappi, joka ymmärsi vanhan tuomiokirkon hengen ja kupoolienkelien viattoman leikin. Ei tarvinnut niiden silloin keskeyttää karkeloaan.
Vanha tuomiokirkko kaipasi jotakin. Se kaipasi rakkautta ja ymmärtämystä. Se oli kuin hyljätty vanhus, jonka vanhoja kertomuksia ei kukaan tahtonut kuulla. Se kaipasi lasten riemua ja aikuisten lempeää myötätuntoa. Siksi se oli nyt niin toisenlainen kuin äsken. Urkujen sävelissä se löysi oman itsensä: kauneuden, lapsenuskon ja puhtauden maailman, jonka se tahtoi jättää perinnöksi lapsilleen. Piispa ymmärsi sitä. Siksipä hän oli antanutkin Jannelle luvan seinärahalla-oloon kirkon etelänpuoleisessa nurkkauksessa.
Janne Flyktin mielessä väikkyi unelma. Miltähän tuntuisi, jos hän kerran seisoisi tuolla ylhäällä? Varmaa oli, että tuomiokirkko ymmärtäisi häntä. He solmiaisivat ikuisen liiton, he kulkisivat käsi kädessä kuin kaksi vanhaa ystävää…
Niin. Tuomiokirkko kaipasi lämpöä. Se nautti kyllä siitä, että Meri-Kustu piti kamiineista niin hyvän huolen, mutta se ikävöi syvempää lämpöä, sisäistä lämpöä, ja siksi se joka kerta höristi korviaan, kun tapulissa kellot soivat papiksivihkimis-juhlaan. Se oli menettänyt uskonsa vanhoihin. Se odotti nousevalta polvelta uutta miestä joka olisi kirkonlämmittäjä syvemmässä merkityksessä kuin vakava, uskollinen Meri-Kustu.
Milloin hän tulisi?