Hän koetteli kaulaansa. Hänellähän oli liperit kaulassa ja kauhtana yllä.
Mistä hän oikeastaan tuli ja mihin oli matkalla? Oliko hän sairas, vai myöhästynyt…?
Nyt hän sen muisti!
Piispahan se oli kieltänyt äsken … tuomiokapitulissa.
Hänet oli erotettu virasta!
Hänet vakasi uuvuttava raukeus. Rinta tuntui tyhjältä ja ontolta. Se painuisi kokoon ihan tuossa tuokiossa. Oh, oh! … Hän vei kädet niskaan ja rupesi irrottamaan liperien nauhoja. "Saahan nämä ottaa!" hoki hän itsekseen. "Miksi ne eivät jo ottaneet näitä?" Mitä varten ne jättivät tämän hänen tehtäväkseen? … Olisihan tuomiorovasti… Jaa, jaa… Kyllä hän saattoi itsekin, vaikka hän tunsi, että veri pakeni sydämen äärimmäiseen soppeen. Hän oli kuin mies, joka ennen mestauslavalle polvistumistaan viimeisen kerran riisuu takkinsa…
Oh! … tuossa ne olivat, vielä ihan rypistymättömät … juuri vasta silitetyt … Luttisella… Niin, niin… "Silitytä sinäkin, Janne, liperisi Luttisella…" Niin, niin ei tarvinnut enää … ei… Hän nojasi kirkonseinää vasten kuin kuoleva. Tuuli heilutteli lipereitä hänen kädessään.
Hetkisen kuluttua hän lähti hoippumaan, liperit kädessä. Hänellä oli vain se tunto, ettei hän saanut niitä enää kaulaansa sitoa…
Hän havahtui siltä, että kirkas valo löi häntä vastaan. Hänen piti oikein siristää silmiään nähdäkseen. Kas noin!… Mikä hänen silmissään oli?
Huoneessa kuhisi valkopukuisia tyttöjä. Ne pysähtyivät yht'äkkiä, katsellen häntä säikähtyneinä.