"Ain' Jeesus rakkahin,
Sinussa riipun kiinn"…
Hän erotti sanat aivan selvästi.
Kirkosta kuuluvat sävelet tuudittivat hänet lapsuuden valoisaan maailmaan… Hän istui isoäidin rinnalla ja veisasi. Virsikirjan messinkinen haka oli irtautunut nahkaisesta alustastaan, muodostaen melkein pikkusormen mentävän reiän… Meri-Kustu kulki varpaillaan käytäviä pitkin. Hän piti silmällä länsiristeyksen etelänpuoleista kamiinia. Sehän se oli ainaisena kiusankappaleena… Ei, se ei savunnutkaan tänään! Hän näki selvästi, kuinka sen luukun yläpuoli hehkui punaisena…
Mutta silti paleli häntä niin kovin.
Hän havahtui mietteistään. Kylmä puistatti hänen ruumistaan.
Missä hän oli? Mitenkä hän oli tähän joutunut? Ah! Nyt hän muisti. Hänhän oli pappi ja aikamies. Tuosta äskeisestä oli kulunut jo monta vuotta…
Mutta…
Hän tunsi, kuinka päätä poltti, ja ajatukset riensivät hurjassa tanssissa ympäri. Ne ajoivat takaa toisiaan kuin villiytyneet henget.
"… kieltää … pappispuvun merkkejä kantamasta…"
Kuka oli kieltänyt? Kuka —?