— Älähän itke, Matti! puheli hän ja taputteli vahtimestaria olalle.
— Kyllä minä vielä… Ei kaikki tähän lopu.
Vahtimestari kuivasi kyyneleensä. Hattupäisiä koulutyttöjä kulki heidän ohitsensa, katsellen kummissaan sakariston portailla seisovia miehiä: toinen avopäin, kyynelsilmin, ja toinen kalpeana kuin palttina, papinkaulus kädessä … huulilla rohkaiseva hymy. Se vaikutti peräti omituiselta.
Yht'äkkiä heillekin selvisi. Päät yhteen painautuneina he astuivat portaita alas, sipisten keskenään.
— Minä lähden saattamaan pastoria, sanoi vahtimestari.
— Ei, kiitos! Kyllä minä tästä kotiin osaan.
Hän huomasi pastori Skarpin hahmon sakariston ovessa. Se sai hänet täyteen tajuntaan.
— Hyvästi, Matti, ja kiitos kaikesta!
Hän pisti papinkauluksen taskuunsa ja riensi portaita alas.
— Flykt, kuule! huudettiin hänen jälkeensä.
Se oli Skarp.