Hautuumaalta kuului veisuuta. Kanttori Kandelinin ääni kaikui kirkkaana. Eikö se ollut juuri raatimies Blom, jota haudattiin? Nyt pääsi Artturin äiti alituisesta tinkimisestä Blomin rouvan kanssa, — ainakin mitä kauluksiin tuli. "Että hän kehtaakin tinkiä, vaikka ei kukaan koko kaupungissa käytä niin suuria kauluksia kuin Blomin patruuna!"
Ohhoh! Olipa soma ja hauska! Koko kesä vapaata! Kelpasi olla! Vaikka kesäluvan viehätys tuntuikin olevan siinä, että sai muistella koulua… "Prästen predikar." Se oli ollut vaikea lausua. Hapuojan Aaro ei ollut tahtonut oppia sitä ollenkaan sanomaan. "Prästen fredikar." Se oli ollut hauskaa! "Tikka" oli raivonnut, kun ei Hapuojan Aaron kieli ollut taipunut. "No, sano sinä, Janne Flykt!" "Prästen predikar…" "Kuulee heti, että Flyktistä tulee pappi!"
Pappi? Niin, se hänestä tulisi. Tuntui somalta ajatella sitä aikaa, jolloin hän kulkisi hautajaissaatossa ja seisoisi haudan partaalla hautauslapio kädessä ja kappa selässä. Siinä olisivat ympärillä vainajan vaimo ja lapset ja katselisivat häntä kyyneltensä läpi, pelko ja vavistus sydämessä, olisiko hänellä pastori Skarpin malli. Mutta siinäpä ne erehtyisivät, erehtyisivät suuresti! Ei mitään helvetin tulta eikä kadotuksen kauhuja, vaan lempeää puhetta taivaallisesta kukkaniitystä, jossa sinikellot huojuvat, mehiläiset surisivat ja heinäsirkka siritti niin liikuttavan kauniisti, Jumalan käyskellessä ympäri ja puhellessa: "Kas niin, Hartikka! Lepää nyt vain! Paljon sinä olet rehkinytkin Laidan sepelimäessä." — Ei, hän ei saattaisi peloitella surevia, vaan hän lohduttaisi ja lämmittäisi. Hän tahtoisi saada kalpeat, kyyneleiset kasvot hymyilemään jälleen.
Janne muisti, kuinka heidän naapurinsa, työmies Laukkasen vaimo, oli kerran itkenyt katketakseen, kun pappi haudalla oli viitannut siihen mahdollisuuteen, että hänen miehensä, Taavetti Laukkanen, olisi joutunut pahaan paikkaan. "Semmoisia ne ovat, papit, vaikka rakkaudesta saarnaavat! Minkä minä sille tein, ettei Taavetti käynyt kirkossa, vaan kuljeskeli metsissä ja ongella sunnuntaisin! Se oli hänen ainoa huvinsa. Eikä hän mennyt sinne yksin, vaan aina joku lapsista mukanaan. Olisipa Flyktiska nähnyt, kun he kököttivät ongella yhdessä Eetu-vainajan kanssa Poukamassa! Minä sen näin, kun menin välistä toisten lasten kanssa heille rannalle kahvia keittämään. Siellä kyykötti Eetu-vainaja veneenkeulassa ja onki. Se oli niin liikuttavaa, ja minä itkin monesti heidät nähdessäni. Ei olisi viitsinyt moni mies lähteä kantamaan kahdennellatoista olevaa raajarikko-raukkaa läpi kaupungin venerantaan. Kotia olisivat heittäneet. Mutta Taavetti kantoi, sillä hän piti siitä pojasta niin paljon. Ja sellaisen miehen panee pappi kadotukseen! Minä uskon sentään, että Jumala on oikeamielisempi." Ei, hän ei saattaisi niin tehdä. Hän panisi sellaiset miehet taivaaseen! Ihan varmaan! Sillä semmoisista miehistä kuin Taavetti Laukkanen oli ollut, täytyi Jumalankin pitää. Hänhän ei koskaan pannut vastaan kenellekään. Pahinta mitä hän sanoi oli "voi rääpäle!" Ja senkin vain silloin, kun oli sattunut pääsemään oikein iso ahven. Pienemmille hän ei ollut puhunut mitään. Hän, Janne Flykt, oli istunut niin monta kertaa Laukkas-Taavetin kanssa ongella Poukamassa eikä ollut koskaan kuullut sen pahempaa sanaa. Eikä se vielä ollut sellainen synti että siitä olisi kadotukseen joutunut!
Toista oli Kallion Pikku-Matti, joka kävi Karstenin nahkatehtaassa työssä. Kun hän avasi ikkunansa ja kiljui Laidan pojille, jotka olivat kokoontuneet seinärahalle hänen talonsa seinustalle, niin silloin pani joka nurkka että "kele! kele!" Ja hyvällä tuulellaankin hän vain jeesusteli. Niin että Janne oli varma, että jos joku menisi kadotukseen, oli se Kallion Pikku-Matti, joka kaiket pyhäpäivät punoi ruoskankieliä ja meni sitten illalla "Pillinkiin" — piikatansseihin!
Maantieltä kuului ajopelien ratinaa. Siellä palasi hautajaissaatto kaupunkiin. Mahtoikohan pastori Skarp mennä vielä surutaloon? Arvatenkin. Sillä vaikka hän niin kovasti saarnasikin ylellisyyttä vastaan, kelpasivat hänelle erinomaisesti leivokset ja kermahyytelö. Mikähän synti sekin oli? Eikö Skarp tiennyt, ettei taivaassa muuta syötykään? Niin oli hänelle kertonut Hurskas-Liisa, joka asui köyhäintalolla ja kävi silloin tällöin isoäitiä tervehtimässä. — Ei, hän, Janne Flykt, tulisi kyllä suhtautumaan siihenkin ymmärtäväisemmin. Eikä hän tyytyisi vain siihen, vaan hän huomauttaisi leipuri Luukelallekin, että oli suuri synti leipoa viiden pennin joulupukkeihin vain kaksi jalkaa, sen sijaan että niitä kymmenen pennin pukeissa oli neljä! Niinkuin ei sitä Laidan väki olisi huomannut! Ohoh! Kyllä vain! Sellainen oli petosta. Ja sen rankaisi aina Jumala.
Entä sitten sellainen mies kuin kauppias Punkeri, joka pani kahvinpapuihin kiviä ja kasteli venäjänlehdet, jotta ne painaisivat enemmän! Sellaisten miesten ystävä hän ei tulisi olemaan! Hän sanoisi heille suoraan totuuden! — Nyt puhutteli Skarpin pastorikin heitä "rakkaiksi kristityiksi", sen vuoksi että Punkerin rouva kulki suorassa röijyssä, vaikka olikin rikas ja muuten suurellinen. "Johanna" kirkon kupoolissa sai sitä vastoin joka sunnuntai kuulla nauharuusukkeestaan! Ei, hän, Janne Flykt, tulisi kyllä pitämään huolen, ettei enkeleitä häirittäisi heidän leikeissään. "Johannalla" kirkon kupoolissa tullisi olemaan hyvä olla silloin kun hän seisoisi saarnatuolissa. Mutta sen sijaan saisi Punkeri rouvineen kuulla kunniansa!
Niin … Johanna … Roslundin Johanna. Hän oli valmistavassa koulussa ensimmäisellä luokalla. Kuinka suloiselta ja herttaiselta hän näytti somassa talvimyssyssään! Janne oli viime talvena saanut auttaa hänelle kerran luistimia jalkaan. "Minäkin olen nyt lyseolainen." "Niin." Pikku Johanna oli hymyillyt, ja hänen poskiinsa oli tullut sellaisia somia ryppyjä. "Mikä sinusta nyt tulee?" "Pappi." "Mutta silloinhan sinä et enää voi ollakaan tähtipoikana, ja minusta sinä olet paras Herodes koko kaupungissa." Pikku Johanna oli ruvennut nauramaan. Mutta Janne oli veikistellyt: "Älä välitä, Johanna! Minä otan sinut rouvakseni. Ja silloin minä voin olla kotona Herodeksena niin usein kuin tahdot!" Ja hänkin oli nauranut, katsonut tyttöä silmiin ja vetänyt luistinremmit tiukalle. Hyvä oli! He olivat luistelleet yhdessä, ja hän oli näyttänyt Johannalle, miten tehtiin "amerikaanari".
Mutta kaikista hauskinta oli sentään ollut viulunsoitto! Hän oli Lassilan Gideonin, Tervon Kallen ja Kukko-Nanten kanssa ollut pormestarilla laulamassa viime jouluna. Pormestarin rouva oli kiintynyt hänen lauluunsa; hänen oli täytynyt yksin esittää muutamia joululauluja. "Sillä pojalla on hyvä ääni", oli pormestarin rouva sanonut miehelleen. "Hänen pitäisi saada oppia." — Pormestarin rouva oli tullut hänen luoksensa, kiittänyt oikein kädestä ja kysynyt: "Osaatko sinä soittaa mitään soittokonetta?" "En muuta kuin huuliharppua." "Huuliharppua! Onko sinulla se mukanasi?" Olihan se. "No soitapas jotakin!" Hän oli soittanut muutaman Meri-Kustun opettaman ulkomaalaisen sävelen. "Mikä laulu se oli?" "Paavin papin messu Rooman kirkossa." "Ohoo, sellainen merkillinen sävel! Soitapas jotakin tuttua!" Hän oli soittanut "Terve, oi joulu, iltamme armain!" "Se on Roslundin Johannan laulu!" oli pormestarin pikku Kaarin huudahtanut. "Johanna laulaa sen pianon säestyksellä!" Senhän hän kyllä tiesi; Johannalta hän sen oli kuullutkin. — "Ei, poikani, sinun pitää saada parempi soittokone", oli pormestarin rouva sanonut ja taputtanut ystävällisesti päähän, — "sinun pitää saada viulu! Sitten sinusta soittaja tulee!" — He olivat lähteneet kierrostaan jatkamaan saatuaan hyvän maksun ja makeisia taskut täyteen.
Mutta kun hän illalla oli tullut kotiin, olivat isoäidin silmät olleet pyöreinä. "Janne, etpä arvaa, mitä täällä on sinulle?" "No mitä?" Hän oli luullut, että siellä oli talvilakki. He olivat sitä yhdessä katselleet Roslundin kaupassa, ja hänen oli tehnyt sitä kovasti mieli. Hän oli arvannut, että isoäiti oli sen hänelle ostanut. Ja aivan oikein! Siellä oli ollut talvilakki, sellainen korvuksilla varustettu, soma talvilakki. — Mutta siellä oli ollut muutakin. Pöydällä oli komeillut oudonnäköinen paketti. Siihen oli langan väliin ollut pistetty kirje. Hän oli temmannut paketin auki. Mitä ihmettä? Viulu! Sellainen kaunis, ruskean kiiltävä viulu, jousineen! "Katsopas, mitä kirjeessä on!" Hän oli avannut kirjeen ja lukenut: "Tässä on viulu Hänen Majesteetilleen kuningas Herodekselle. Hänen on opittava sitä soittamaan ja mentävä sitä varten kanttori Kandelinin luo. Hän antaa ensi opetuksen. Maksusta pitää huolen Teidän Majesteettinne tämäniltainen kiitollinen kuulija Edla Vikdal, pormestarin rouva."