Se oli ollut kuin unta! Sellaista joulua hän ei ollut vielä koskaan viettänyt! Hän oli juossut Leinosen Konstan luo ja pyytänyt tätä virittämään viulun. Konsta oli virittänyt sekä opettanut nuottiasteikon. Sinä iltana hän oli jo vähän yritellyt "Terve, oi joulu, iltamme armain!"
Ensi arkena hän oli rientänyt kanttorin luo. "Vai viulunsoittaja sinusta pitäisi tehdä? No, koetetaanpas!" Niin oli alkanut. "Yksi, kaksi, kolme, neljä. Pidä jousi suorassa, poika! Ei se ollut gee! Uudestaan!" "See … aa fiss fiss!" … "Kuulehan, poika, ei mitään kissannaukujaisia!" … "See, aa, fis, kas niin!" "No jo! Sillä tavoin!"
Niin sitä oli hinkattu, viikko toisensa perästä. Skaaloja epätoivoinen määrä, niin että hän olisi jo lopulta vaihtanut Kandelinin Leinosen Konstaan, joka välitti nuoteista viisi ja soitteli korvakuulolta. Kevätlukukausi oli lentänyt kuin siivillä. Hän ei ollut tajunnut, milloin lumi oli oikeastaan lähtenyt ja muuttolinnut palanneet. Mutta kun hän tutkinnon jälkeen oli käynyt viime kerran kanttorin luona, oli tämä muhoillut tyytyväisenä, ja hänen pörröiset kulmakarvansa olivat kohonneet korkealle kaarelle. "Kas niin, Janne, syksyllä taas! Soittaja sinusta tulee! Mutta älä hätiköi! Muista vain, ettei viulua opita koskaan läpi. Sen ovat sanoneet paremmat miehet kuin minä." Ja pörröiset kulmakarvat olivat kohonneet vielä ylemmäs.
Mutta mitäs ollakaan. Jopahan oli Kandelinkin muutamana päivänä saanut kyliänsä skaaloista ja ottanut pienen laulun. Se oli "Yksi ruusu on kasvanut laaksossa". Ensimmäinen kappale! — Hän oli soittanut sitä koko illan hartaasti, liikutuksella. Naapurivaimoja oli kerääntynyt isoäidin tupaan kuuntelemaan, ja hän oli saanut heidän vanhat sydämensä sulamaan. "Tietääkös Flyktiska, tuota soitti Ville minulle kerran 'Aallon' keulakojussa, kun laiva lähti Länsi-Intiaan. Minä en ole koskaan itkenyt niin kuin sinä iltana, en edes silloinkaan, kun tuli tieto 'Aallon' haaksirikosta ja Villen kuolemasta. Se soittikin sen sinä iltana niin eri tavalla kuin muulloin. Siinä oli kuoleman aavistusta." Toppisen Kaisa oli kuivannut silmiään ristiraitaisella nenäliinallaan ja nyökytellyt ruumistaan. Hän oli merimiehen leski, ja hänen poikansa Patrik oli kansimiehenä tullilaivalla.
Sellaista se oli ollut. "Yksi ruusu" oli mennyt hyvin Ja sitä oli seurannut laulu toisensa jälkeen.
— Janne! huusi vanhan naisen ääni Laidan nurkasta.
Janne kohottautui. Siellä seisoi isoäiti paljain päin.
Hän nousi ja lähti astumaan.
— Meri-Kustu on meillä.
Meri-Kustu! Sepä jotakin! Nyt sitä soitetaan ja lauletaan, niin että
Laita raikuu!