Janne lähti kävelemään isoäidin perässä miettien, millä kappaleella hän yllyttäisi vanhan ystävänsä. Ahaa! "Engelska loordin polkka!" Kas se! Siinä oli kiperiä paikkoja, Meri-Kustu saisi kuulla, että hän osasi sen!
V
Pienen piispankaupungin asematalon edusta oli väkeä kirjavanaan. Kaikkien katseet suuntautuivat Asemakadulle, josta odotettujen piti tulla. Mutta heitä ei vain näkynyt.
Konstaapeli Krekula kuljeskeli väkijoukon laiteilla, pitäen yllä järjestystä. Sitä ei tosin kukaan häirinnyt, mutta olihan hän, Krekula, juuri sitä varten, ja tällaisina päivinä olletikin. Hän oikaisi varttaan, vieden kätensä tuontuostakin lakinreunaan. Tuttuja oli paljon. Joka puolelta sateli: "Päivää, Krekula!" Oikeastaan olivat kaikki tuttuja, Laidan pahimmasta poikaviikarista pormestariin ja piispaan saakka, mutta Krekula ei vaivautunut kaikkia tervehtimään. Hän olisi saanut silloin kulkea käsi lakinreunassa yhtämittaa.
Krekula katsahti asematalon ikkunoihin. Siellä istuivat piispa ja pormestari rouvineen toisen luokan odotushuoneessa. Pormestarilla oli päässä sylinteri, mutta piispalla vain vanha ruskea hattunsa. Sen hatun tunsi vieläkin koko kaupunki, sillä siinä oli ilmareikiä yläosassa, ja se oli ollut piispalla monta herran vuotta.
Ihmiset seisoivat ja odottivat. Hyvin monella oli kukkia. Niitä näyteltiin naapureille ja niistä keskusteltiin vilkkaasti. "Arvaattekos, minä hain ruusuja koko eilisen päivän, mutta en löytänyt mistään! Sitten satuin Laidalle kuin vahingossa ja arvaattekos: muutamassa ikkunassa mitä ihanimpia ruusuja! Minä tietysti suoraa päätä sisään ostamaan, maksoi mitä maksoi. Eivätkä ne kalliita olleetkaan. Seitsemänkymmentäviisi penniä koko tämä kimppu!" Se oli kauppias Punkerin rouva, joka siinä seisoi kaupassa, näytellen ruusujaan leipuri Luukelan rouvalle. Krekula tiesi kyllä, mistä ruusut olivat. Hän oli Laidalla kävellessään nähnyt ne monta kertaa Laukkasen Karoliinan ikkunassa. Häntä harmitti, että Karoliina oli ruusunsa niin helpolla antanut. Olisihan tuo rikas rouva joutanut enemmänkin maksamaan. Mutta mitä vielä! Hänhän oli tunnettu koko kaupungin itarimmaksi ihmiseksi. "Flyktin Janne nämä saa", kuuli Krekula kauppiaan rouvan puhelevan. "No menevätpä edes oikealle miehelle", ajatteli Krekula.
Hänen mieleensä muistui muuan kesäpäivä tuomiokirkon läheisyydessä. Flyktin Janne oli pelannut seinärahaa Tervon Kallen ja Lassilan Gideonin kanssa kirkon etelänpuoleisessa nurkkauksessa. Hänen mielensä tuli hiukan apeaksi. Sillä kertaa hän oli loistavasti hävinnyt. Mutta katkeruus, jota hän oli tuntenut poikia kohtaan, oli vuosien kuluessa vaihtanut kohdettaan. Se oli kohdistunut piispaan, joka oli kerran moittinut häntä huonoksi järjestyksen valvojaksi. Hän silmäsi asematalon ikkunaan. "Itara pahus, ei raski uutta hattuakaan ostaa! Pitää yhtä niin kauan, että sen tuntevat jo pormestarin lehmätkin!" Toista oli pormestari. Se mies oli jo aikoja luopunut mustasta ilmareikähatustaan, joka nykyään komisti kaupungin rumpalin kaljua päätä.
— Nyt tulevat! huusi samassa joku väkijoukosta.
Syntyi liikettä ja hälinää. Jokainen tyrkki toisiaan, haluten päästä paremmalle paikalle nähdäkseen ylioppilaskokelaat, jotka marssivat Asemakatua pitkin lippu etunenässä.
Järjestys! kajahti Krekulan ääni. Hänen kuivettunut vartensa jäykistyi virkainnosta. — Käytävä auki että kandidaatit pääsevät kulkemaan!