Väkijoukko rauhoittui ja vetäytyi hajalleen sen verran että välille jäi parin, kolmen kyynärän levyinen käytävä. Kadulta kajahti "Porilaisten marssi". Nuoret äänet lauloivat täysin rinnoin. Krekula asettui seisomaan käytävän alapäähän. Kun toverikunnan lippu kulki ohi, teki hän juhlallisena kunniaa, yhtä jäykkänä kuin maaherralle.
"Voittoisa lippu meitä johtaa
muinaisaikain taisteluista ryysyinen!
Eespäin sa jalo vaate verinen!
Viel' liehuu jäännös Suomen värein entisten."
Krekula seisoi kunnia-asennossa, kunnes koko joukko oli marssinut ohi. Mutta se olikin hänen viimeinen virallinen toimituksensa sinä päivänä. Kun ylioppilaskokelaat olivat hävinneet asemarakennukseen, ryntäsi väkijoukko sisään, läpi odotushuoneen junalaiturille, jossa osa kaupunkilaisia oli jo varannut itselleen varmat paikat.
Ei ollut puhettakaan järjestyksen pidosta, eikä Krekula sitä yrittänytkään. Hänestäkin oli tullut tavallinen ihminen. Hän ymmärsi, ettei nyt kukaan välittänyt poliisista. Kuului vain iloinen puheen sorina ja kaikkialla väikkyi päivänpaisteisia kasvoja.
Ylioppilaskokelaat olivat asettuneet keskelle asemasiltaa. He virittivät laulun:
"Laula sa raittiilla mielellä vaan! Riemua nauti sa nuorena viel'. Uljaana astele ain' elon tiell' vääryyttä vastaan taistelemaan. Tullos, veikkonen! Liittyös liittohon! Työmme, toimemme ja parhaat voimamme sulle annamme, kallihin maa! Sulle, kallihin syntymämaa! Hurraa!"
Janne Flykt johti laulajia. Hänen nuoret kasvonsa olivat riemun kirkastamat, siniset silmät säteilivät lämpiminä, poskilla hehkui innostuksen puna. Vaalea hiuskiehkura pisti esiin lakinreunan alta ja kisaili iloisesti auringonsäteen kanssa, joka pani sen loistamaan kullankeltaiselta. Tuulenhenkäykselle se kävi vähän kateeksi. Sekin halusi hyväillä Janne Flyktin hiuskiehkuraa näin tärkeänä päivänä. Se teki yrityksen ja leyhäytti sitä kevyesti. Auringonsäde hämääntyi vähän ja perääntyi. Mutta kun se huomasi, että tuulella oli täysi tosi, ei sekään antanut perään, vaan ryhtyi kiistaan. Vuoroin välkähti nyt auringonsäde Janne Flyktin hiuskiehkurassa, vuoroin leyhäytti sitä tuuli. Pian sopivat kuitenkin riitaveljet keskenään, ottaen kaikessa ystävyydessä hiuskiehkuran yhteisesti hyväiltäväkseen.
Laulu loppui. Ylioppilaskokelaat kääntyivät katsomaan ympärilleen.
Oh, sitä väen paljoutta! Koko kaupunki oli kerääntynyt asemasillalle!
Nuorukaiset hajaantuivat etsimään tuttaviaan. Ja nyt alkoi nuorten isänmaan toivojen kukittaminen. Sitä iloista juttelua ja sorinaa! "Voi, voi, Kalle, nyt sinä pääset!" "Jumala siunatkoon sinua, poikani!" "Kustaa, Kustaa!" "Täällä minä olen!" "Onnea nyt vain!" "Onpa hauskaa nähdä sinua valkolakki päässä!" Tyttökoululaiset ja jatko-opistolaiset etsivät tuttujaan. Löydettyään heidät ryhtyivät he hellin käsin kukittamaan sankariensa rintaa. Monta kaunista ajatusta siinä juteltiin, monta lyhyttä, mutta suloista unelmaa uneksittiin hehkuvin silmin, vavahtelevin huulin. Siinä läikähti mielessä kotoisen onnen kuva. Siinä ehdittiin ajatella tuomarin rouvia ja pappilan emäntiä. Siinä hörpäistiin hengessä kahvit Amalian päivänä, jolloin koko kirkonkylän kerma oli kokoontunut metsänhoitajan puustelliin nimipäiville. Siinä käväistiin pappilan lehtokuja päästä päähän juhannusiltana valkolakkisen ylioppilaan rinnalla, tahi soutaa hurautettiin kuutamoinen järven selkä, jolloin oli "niin kaunista, suloista ja ihanteellista". Viattomat, puhtaat tyttöajatukset liitelivät siunaavien suojelusenkelten lailla päivän sankarien ympärillä.
Janne Flykt seisoi lakki kourassa ja katseli ujostellen pormestarin rouvan punakoita kasvoja. Rouvan suupielessä oli hakaneula; huulet pureskelivat sitä hermostuneesti hänen kiinnittäessään upeaa ruusukimppua Janne Flyktin rintaan. Hakaneula siepattiin suupielestä ja löysi paikkansa päällystakin rinnuksessa.