— Helsingissähän me asuimme monta vuotta … siihen saakka kunnes mieheni kuoli. Silloin muutimme tänne.
Hän pyysi Janne Flyktiä ottamaan kahvia. Tämä nousi. Hän tunsi kätensä vapisevan. Hän pelkäsi vain, että rouva Seger kysyisi hänen nimeään.
— Vanhin tyttäreni soittaa viulua. Hän on innokas musiikinharrastaja. Hän piti teidän soittoanne aivan erinomaisena.
Tyttö, arviolta noin neljäntoistavuotias, hymyili hiukan ujona. Hän oli isänsä näköinen. Ainoastaan somat hymykuopat poskissa olivat äidin perintöä.
— Ehkä tyttäreni saa katsoa teidän viuluanne? — Anteeksi, minä en kysynyt teidän nimeänne.
Janne Flykt istui kuin tulisilla hiilillä. Hän katui, että oli ottanut vastaan rouva Segerin ystävällisen kutsun.
— Flykt.
Se tuli hiljaa, kuin arastellen.
— Flykt? Minusta tuntuu nimi tutulta. Muistelen lukeneeni jonkin asian yhteydessä. Niin — hän levitti auki silmänsä — sehän oli eräs senniminen pappi, joka erotettiin virasta.
Janne Flykt olisi halunnut mennä. Mutta se ei käynyt päinsä. Vanhin tytär näppäili hänen viuluaan ja näytti syventyneen siihen kokonaan.