Rouva Seger pyyhki silmiään. Tyttäret katselivat säikähtyneinä vuoroin äitiään, vuoroin tuolilla ovensuussa istuvaa soittajaa.
Janne Flykt sai kertoa surullisen elämäntarinansa. Se oli pian kerrottu, mutta siitä huolimatta virtasivat rouva Segerin silmistä vuolaat vedet.
— Kyllä on ihmiselämä kirjava, puheli hän pyyhkien silmiään. — Sitä ei uskoisi näin tavallisissa oloissa elävä. Hyvä Jumala!
Hänet vakasi äidillinen hellyys kova-osaista soittoniekkaa kohtaan. Pääkaupungissa asuessaan hän oli ollut tunnettu kaikkien köyhien ystävänä.
Janne Flykt nousi lähteäkseen. Vanhin tytär ojensi hänelle hämillään viulun. Hän tunsi ujoutta, melkein pelkoa tuota huonostipuettua vierasta kohtaan, jolla oli ollut sama virka kuin isälläkin. Hän niiasi kunnioittavan arasti.
— Nytkö te jo lähdette? Tuota … minä olisin niin mielelläni pidättänyt päivälliselle. Minä, uskon, että Jumala johti teidät minun tielleni… Mutta minä ymmärrän, teillä on kiire. — Hän etsi jotakin piirongin laatikosta. — Jos ette pidä pahana, niin … minä niin mielelläni … niin sydämestäni … teidän vaimonne ja pikku poikanne vuoksi! Älkää kiittäkö … älkää … minä pyydän! … Te vain lisäätte mielipahaani…
— — — Seuraavana hetkenä seisoi Janne Flykt eteisessä. Hän avasi kouransa: sadan markan seteli!
Hänen päätänsä pyörrytti. Ensimmäinen selvä ajatus, joka nousi tajuntaan, sanoi, että hänen oli vietävä raha takaisin. Hänellä ei ollut oikeutta ottaa sitä köyhältä papinleskeltä. — Mutta se oli annettu lämpimästä sydämestä, pyytämällä pyydetty vastaanottamaan … Johannan vuoksi… Niin, hänen vuoksensa … Johannan vuoksi, joka valvoi ja neuloi kotona ja rukoili hänen puolestaan.
Janne Flykt hoippui portaita alas siunaten ystävällistä antajaa.
Kadulle tultuaan hän pysähtyi. Kohtaus oli ollut niin merkillinen, että hänen piti saada aikaa tointuakseen.