Ja niin he läksivät kilisyttäen penninrahoja housuntaskuissaan, toisten huutaessa haukkumasanoja heidän jälkeensä.
Mikä erinomainen paikka tuo tuomiokirkon etelänpuoleinen nurkkaus! Siellä oli kerrassaan leuto olo, alla kaunis hietikko, yllä lämpimästi lekottava aurinko. Se olisi valanut suloisen raukeuden jäseniin, jollei jännittävä peli olisi pitänyt mieliä vireissä. — Ja se seinä! Semmoista ei ollut koko kaupungissa. Siitä ei tarvinnut hakea oksan paikkoja: se oli niin sopusuhtaisen kimmoisa, että siitä oppi lyömään aivan yhtä tasaisesti joka kerran. Tuntui kuin olisivat vuosisataiset urkujen säveleet hioneet sen niin sopusuhtaiseksi: penninraha ei mistään kohti kimmonnut edeltäpäin aavistamattomasti. Eikä siinä yksikään päässyt toistansa liiaksi kynimään. Sillä kun käsi tottui lyömään suhteellisen kovasti, sai jokainen vuorostaan tappionsa takaisin. Vuoron perään he siis poimivat toistensa lantteja: aina ylti vaaksa, — ja niin he lopettivat melkein yhtä rikkaina joka kerta. Sillä se että Lassilan Gideonilla oli pari penniä vähemmän kuin alkaessaan, — tahi että nuo rahat helisivät Janne Flyktin taskussa, ei saanut riitaa aikaan toverusten kesken. Tuomiokirkko puolusti paikkaansa rakkauden temppelinä yksin seinärahalla-olossakin.
Ainoastaan silloin kun Lassilan Gideon sanoi tavallisen "saakelinsa", nosti erimielisyys päätään. Silloin näet lakkasi penninrahojen kilinä Kirkko-Jannen housuntaskussa, Hän osoitti juhlallisena tuomiokirkon kaari-ikkunaa:
— Pojat, tässä ei kirota!
Eikä Lassilan Gideon kironnut sen enempää. Hänkin ymmärsi, että tämä paikka oli sentään vähän toista kuin Kallion Pikku-Matin rakennuksen seinusta.
Ihanteellinen paikka! Täällä ei kukaan avannut ikkunaa ja ärjäissyt: "Pojan veitikat! Pois minun seinustaltani!" Sillä jos Isä-Jumala katselikin tuomiokirkon ikkunasta, ei hän alentunut Kallion Pikku-Matin osaa näyttelemään. Hän vain hymyili ja nyökäytteli tyytyväisenä päätään.
Ja niinhän hänen sopikin. Sillä eikös ollutkin Janne Flykt kerran selittänyt, että taivaassakin löivät pojat seinärahaa, oikein kultaisilla penneillä naksuttelivat. Ja Isä-Jumala hymyili ja katseli päältä.
Aurinko paistoi niin suloisen raukaisevasti, kirkkopuiston puut olivat kuin horroksiin vaipuneet, ilma oli tyyni ja taivas pilvetön. Tuomiokirkon kiviseinä hohti kuumuutta, mutta pojat eivät siitä välittäneet, — he löivät seinärahaa silmät loistaen. Mutta tänään ei kirkonseinä ollutkaan yhtä puolueeton kuin ennen: sen kimmoisuus tuntui kasvavan hetki hetkeltä, ja Lassilan Gideon löi säännöllisesti liian kauas. Se oli hänelle luonnollisesti samaa kuin sula tappio, sillä heti hänen jälkeensä oli Janne Flyktin vuoro ja hän löi tietysti niskaan, ja — penni meni. Gideon yritti uudestaan, mutta samalla seurauksella. Tervon Kallen penni kiilteli hiekassa niin houkuttelevana. Gideon löi, mutta hänen kätensä vapisi: — penni lensi yli. Tuli taas Jannen vuoro. Hän silmäsi Tervolan Kallen penniä, ja hänen silmistään saattoi jo lukea: "mennyttä"; ja niin kävikin. Janne poimi pennin taskuunsa, ryhtyen itsetietoisen näköisenä tavoittamaan etempänä kiiluvaa Gideonin penniä. Naks! Penni lensi melkein toisen viereen ja katosi Janne Flyktin taskuun.
Lassilan Gideonia rupesi hermostuttamaan. Hän otti uuden rahan ja yritti taas. Mutta kun sekin hävisi Janne Flyktin taskuun, ei hän enää muistanut paikan pyhyyttä, vaan napsautti tulemaan:
— Saakeli!