Mutta silloin muuttui Kirkko-Jannen hahmo. Häneen tuli jotakin papillista. Nostaen sormensa kaari-ikkunaa kohti hän lausui:
— Pojat, tässä ei kirota!
Eikä Lassilan Gideon kironnut toista kertaa.
Peli jatkui. Gideoninkin käsi rupesi jo tottumaan, ja vaikka hän ei saanutkaan tappioitaan takaisin, eivät ne ainakaan kasvaneet. Janne poimi edelleenkin molemmilta, mutta Lassilan Gideonkin poimi vuorostaan takaisin. Entinen sopu ja yksimielisyys palasi. Isä-Jumala katseli taas niin lempeästi kaari-ikkunasta ja nyökytteli päätään.
Tuomiokirkko oli jälleen osoittanut olevansa rakkauden temppeli.
— Mutta kukas tuolta tulee?
Se oli Tervon Kalle, joka sen suhautti tovereilleen juuri kun hän nappasi Janne Flyktin pennin taskuunsa.
Pojat kääntyivät katsomaan.
Kirkkopuiston käytävää asteli keski-ikäinen mies, ruskea huopahattu päässä, ruokokeppi kädessä. Pojat katselivat hattua, katselivat keppiä ja sitten toisiaan: heidän katseensa ilmaisivat täydellistä yksimielisyyttä.
— Piispa!