Pentti pullisti rintaansa ja oli oikein miehekäs.
— Sitten minä kannan niin paljon puita, että tulee koko kirkko täyteen!
— Sillä lailla! Kyllä se silloin lämminnä pysyy. Joo, joo … kyllä me vielä Pentin kanssa… Kas niin … no hyvästi nyt. Ole nyt kilttinä, niin ratsastetaan taas ensi kerralla "vanhaa ukkoa ja akkaa".
Meri-Kustu lähti.
— Käykäähän nyt siellä minunkin kajuutassani, sanoi hän ovessa, nyökäyttäen ystävällisesti päätään.
— Kiitos, kiitos! Kyllä me, kun päästään pahimmista kiireistä.
Meri-Kustun lähdettyä otti Johanna Jannen kirjeen ja syventyi sitä lukemaan. Hän ei malttanut olla varastamatta itselleen muutamaa hetkeä vaikka töillä olikin kiire.
Janne kirjoitti niin rohkaisevasti:
"Minua on suosinut onni, niinkuin näet, ja se antaa minulle vahvan uskon tulevaisuuteen. Maailmassa on sentään ystävällisiäkin ihmisiä, jotka eivät työnnä pois luotaan kuljeksivaa soittajaakaan. Niinkuin esim. pastorska Seger. Sellaisen henkilön muisto lämmittää mieltä yksinäisinä iltoina, jolloin ainoana seurana on kolme posetiivinsoittajaa punamekkoisine apinoineen ja maailman rantoja kierrellyt, vähän viinaan menevä kuparisepänsälli. Mutta en minä nuru. Carboni, Ferri ja Porra ovat kerrassaan kelpo tovereita, suuria hyväsydämisiä lapsia, joiden viatonta ilonpitoa on hupainen katsella. Ja marakatti, pikku Fidelio, on kerrassaan suloinen, viisaine, vilkkaine silmineen. Sekin on joutunut niin kauas kotimaastaan, omasta varsinaisesta elämästään, ja me kaksi kovan onnen lasta ymmärrämme toisemme täydellisesti."
Kirjeensä lopussa ilmoitti Janne matkustavansa pian Helsinkiin. Hänen entisyytensä ilmitulo kiusasi häntä ja hän oli varma, että muutaman päivän perästä koko kaupunki sen tietäisi. Mutta hän ei halunnut nähdä ihmisten sääliviä katseita paremmin kuin kuulla Leskisen matamin ihmetteleviä huudahduksiakaan.