— Kyllähän siitä kuusi markkaa pitäisi saada. Johanna hymyili kuin anteeksipyytäen.
— Hyvänen aika! Sehän nyt ei ole paljoa. Hän kaivoi kukkarostaan kymmenmarkkasen.
— Pastorska on hyvä ja pitää sen kokonaan. Se on nyt kuusi markkaa — aivan pilamaksu.
Johanna empi.
— En minä ota tätä. Miinusta kuusi markkaa on aivan kyllin.
— No mutta hyvänen! … Emme nyt rupea tässä riitelemään. Minä tiedän, että te tarvitsette nyt kun pastorikin… Hän säpsähti omituista ilmettä Johannan kasvoissa.
— Se nyt ei riipu siitä…
— Eipä vainkaan … kyllähän minä… Mutta Gideonkin ansaitsee nyt niin hyvin … melkein parisataa kuussa … että älkää nyt, pastorska…
Johanna piti setelin, mutta tunsi mielensä masentuneeksi. Hän ymmärsi niin hyvin Jannen. Säälistä annetulta rahoja oli vaikea vastaanottaa.
— Kiitoksia vain! Minä pidän sen sitten. Lassilan Kustaava oli vähän hämillään. Ne olivat niin omituisia nämä herrassukuiset. Muut ompelijat ottivat loistavin silmin eivätkä tienneet, millä olisivat kiitollisuuttaan osoittaneet.