Lassilan Kustaava lähti. Vastasilitetty hame kahisi komeasti. Ovessa hän pysähtyi.
— Hyvänen aika! Minä en muistanutkaan kysyä mitään pastorista.
Mitenkä hän nyt?…
— Kiitoksia, kyllä hän hyvin jaksaa. Lähetti meille tänään rahaakin.
Johanna yritti sanoa summan, mutta hillitsi itsensä, muistaessaan
Lassilan Gideonin kuukausipalkan.
— No sepä hauskaa! Gideon pyysi sanomaan hänelle terveisiä, kun pastorska kirjoittaa. Hän on vieläkin suutuksissaan siitä pastorin asiasta. Sanoi, että jos hänen vallassaan olisi, hän ajaisi kalkki piispat ja Skarpit niin pitkälle kuin pippuri kasvaa. Hän silmäsi sohvalla nukkuvaa poikaa ja lisäsi: — Kummipoika nukkuu makeasti. Hyvänen aika, pikku raukka!
Viimeinkin hän lähti, ja Johanna huokasi helpotuksesta. Niin vilpitöntä kuin Lassilan Kustaavan käytös olikin, piinasi se häntä toisinaan aivan tavattomasti. Hän ei voinut sille mitään. Kustaava näytti säälinsä niin ujostelemattoman selvästi. Se häntä toisinaan loukkasi. Mutta minkäpä Kustaavakaan sille voi. Oli päivän selvää, että hän maailman silmissä oli hyvin säälittävä olento.
Päivä meni pilveen taas. Meri-Kustun käynti oli ollut auringonpaistetta. Mutta nyt… Hämärä laskeutui hänen sieluunsa. — Kyllä oli elämä sentään kovaa. Tuollaiset kuin Lassilan Kustaavakin eivät siitä paljon tienneet.
Hän otti esille Jannen kirjeen ja rupesi sitä uudelleen lukemaan. Se rauhoitti häntä. Pilvenraosta pilkisti jälleen päivänsäde. "Ja jos se joskus puraisisikin, aion minä kestää sen kuin mies."
Janne, uskollinen, kestävä Janne!…
No niin. Se nyt oli heidän osansa kerran. He olivat määrätyt yhdessä halkomaan elämän vastuksellista merta, rikkinäisin purjein, mutta kallisarvoisella lastilla.
Oliko se lasti niin kallisarvoinen?