Ehkä?
Johannasta tuntui, että siinä usein oli kovin paljon karvasta ja katkeraa ..
IV
Kivijalkakahvilassa Erottajan kulmassa istui Janne Flykt ja ryypiskeli kahvia.
Kumma, ettei kapellimestari Svahnia kuulunut.
Hän katsoi kelloa. Jo puoli viisi, ja neljän aikana oli hänen ollut puhe tulla. Silloin olisi pitänyt tehdä lopullinen päätös hänen liittymisestään Kaupunginkellarin orkesteriin.
Hän oli jo kohta kolmisen kuukautta kierrellyt pääkaupunkia. Ja verraten hyvillä tuloksilla. Täällä osattiin antaa musiikille arvoa. Sen hän oli kokenut. Hän oli muutamassa viikossa lyönyt laudalta kaikki säkkipillin- ja posetiivinsoittajat. Kiertelevä viuluniekka oli täälläkin vielä harvinaisuus. Kulkihan yksi ja toinen saksalainen soittaja silloin tällöin kaupungissa, mutta se tapahtui verraten harvoin. Ja tavallisesti he olivat hyvin keskinkertaisia kykyjä. Paremmat soittajat hankkivat itsellensä vakinaisen paikan. Hän oli siis saanut hallita alaansa aivan yksin, sillä italialaiset eivät tehneet kiusaa, heidän vahvin puolensa kun oli posetiivi.
Omituiselta oli tuntunut tämä pääkaupungissa olo. Niin paljon vanhoja muistoja joka askeleella! Hytkähdytti kummasti nähdä vanhan professori Ekelundin tulevan yliopistosta täsmälleen kello yhdentoista lyönnillä ja sytyttävän sikarinsa heti ulkoportaille päästyään. Samannäköinen vanha ukko, laihoine, pitkulaisine kasvoineen. Olisi tehnyt melkein mieli kysäistä, kävivätkö pojat säännöllisesti katekisatsiooniharjoituksissa. Kerran hän oli jo ollut hattua nostamaisillaan, kun professori oli odotellut ajuria hänen siitä sivukulkiessaan viuluineen, mutta se olisi varmaankin johtanut kiusalliseen tapaamiseen, jolloin hän olisi uudelleen saanut kuulla tuon vanhan esityksen "luterilaisen modernismin vaaroista". Sillä sellaista muistia ei ollut monella kuin professori Ekelundilla, joka tunsi entiset oppilaansa vielä vuosien perästäkin. — Hän oli siis painanut päänsä alas ja marssinut ohitse.
Entä Aleksanterinkadun pää ja Katajanokalle johtava silta. Se oli ollut hänelle "via dolorosa", tuskien tie. Hän muisti, kuinka hän kahdeksan vuotta takaperin oli kulkenut tuota katua, ohi Ritarihuoneen ja niin yli sillan, ohi rakenteilla olevan venäläisen katedraalin Katajanokalle, yksinäiseen vinttikammariinsa. Siihen katuun liittyi paljon muistoja, huolimatta siitä, että se tekikin hieman kolkon vaikutuksen. Sen varrella oli nimittäin vanhanaikuinen, yksikerroksinen kivirakennus, jossa oli vanhojen vaatteiden kauppa keskellä ja nurkassa antikvariaatti. Ne sopivat hyvin tuohon vanhanaikaiseen rakennukseen. Yliopistosta palatessaan hän tavallisesti oli seisahtunut katselemaan molempien näyteikkunoita. Antikvariaatin vanhat kirjat olivat herättäneet hänen mielenkiintoaan yhtä suuressa määrässä kuin viereisessä ikkunassa riippunut käytetty housupari tai melkein käyttämätön hännystakki. Varsinkin viimeksimainittua katsellessa oli sielun silmien editse kulkenut kuvasarja toisensa jälkeen.
…Kaunis toukokuinen päivä kesälämpimine aurinkoineen, valoisakatseinen nuorukainen maisteriseppeleineen, valkopukuinen, hymyilevä tyttö ja vanha köyhä äiti, joka juhlatilaisuutta varten oli ottanut esiin vuosikausia säästämänsä mustan silkkihuivin… Ja sitten: yksinkertainen, koruton hautajaissaatto, nuori tyttö surupukuisena vanhan, murheen murtaman äidin rinnalla, pappi, ja joitakin entisiä tovereita, jotka lauloivat "Tiet kaikki yhtyy täällä", papin heitettyä kolme lapiollista multaa ja lausuttua muutamia ylimalkaisia sanoja "nuoresta, toivorikkaasta, nuorukaisesta, joka tähtäsi korkealle, mutta jonka tähti sammui kirkkaimmin loistaessaan"… Ja sitten: tunkeileva juutalaismuija, jonka tehtävänä kauppojen väliajoilla oli viikon aikana kuolleiden osoitteiden muistiin merkitseminen, laulamassa vanhaa variksensäveltään: "Finns de' gamla kläder ti' salu?" Ja sitten: melkein käyttämätön hännystakki vanhojen vaatteiden myymälän ikkunassa riippumassa, tökerösti leikattu hintalippu rinnassa, juuri samalla kohtaa, mihin hermostuneet tyttösormet kerran kiinnittivät uhkean punaisen ruusun, — mykkänä arvoituksena kaikille ohikulkijoille… Pitkä, surullinen elämäntarina, jota oli saattanut ajatella ihan loppumattomiin, kunnes kellonlyönti Nikolainkirkon tornista oli herättänyt hänet todellisuuteen.