Ja sitten: vinhaa vauhtia Katajanokalle, mielessä kaikki pienen piispankaupungin muistot ja nuoren, kiharatukkaisen kauppiaantytön kuva, joka herätti omituisen läikkyvän tunteen iloa ja kaipausta, — kunnes kuva kolkossa vinttikamarissa sai ruumiin ja sielun viulunsävelissä. Sellaisina iltoina hän oli loihtinut ympärilleen kauppiaan salin upeine joulukuusineen, pikku tyttösen pianon ääreen, säikähtyneenä katselemaan mustaksi noettua kuningas Herodesta … taikka luistinradan, missä varjoisan kuusen siimeksessä ujo koulupoika sai auttaa ylös pitkäpalmikkoista koulutyttöä, katsoa hänen pimeässäkin loistaviin silmiinsä ja kuulla nauravasta tytönsuusta: "Kiitos, Janne!" … taikka pienen piispankaupungin aseman ylioppilaskokelaiden lähtiessä, jolloin soi laulu synnyinseudulle, ja asemasillalla seisoi solakka impi liikutuksen kyyneleet silmissä…
"Via dolorosa", tuskien tie. Sellainen oli hänelle ollut tuo katu ja silta, missä jokainen kivi ja rakennuksen pääty muistutti entistä onnellista aikaa. Hän ei olisi yhtään ihmetellyt, jos hänen papinkauhtanansa olisi riippunut myymälän ikkunassa tökerötekoinen hintalippu rinnassa. Ehkäpä olisi joku haaveileva ylioppilas runoillut siitä samanlaisen surullisen tarinan kuin hän itse ennen hännystakista: viralta pantu pappi … lahjakas … täynnä tulevaisuuden toiveita … mutta liian moderni … uudenaikainen, saarnasi kirkon tyhjäksi kristushaaveillaan, jotka harmaiden mummojen mielestä muistuttivat enemmän satukirjan kertomuksia kuin pyhän Raamatun selvää totuutta… Tuomiokapitulin istunto juhlallisine kynttilöineen … sielua raateleva odotus ovensuutuolilla, ja vihdoin kaksoisovien kautta kulkeva saattue kuin Isä-Jumalan luota palaava lähetystö, kuolonvakavana, kädessä taivaassa kirjoitettu erotuomio, mistä muste ei vielä ollut ehtinyt kuivua. Ja sitten: tuskaa ja epätoivoa … alituista kamppailua köyhyyden kanssa … soittotunteja ja tuloksettomia lentoyrityksiä puoleen ja toiseen niinkuin siipisatohanhella, jota metsästäjän koira ajaa. Kunnes viimein tuli pelastus: vieraan kaupungin kiehuva pyörre, johon vainottu sukelsi, hengityspaikkana joku "matkustajakoti" taikka kivijalkakahvilan puolipimeä soppi. Ja Raamatun asemasta viulu … tietysti … taikka posetiivi … ja kauhtanan sijasta vähän liian ahdas, kulunut takki… Niin — se olisi ollut jokseenkin oikeaan osattu!
Janne Flykt hymyili katkerasti. Sellaiseksi oli elämä hänen kohdalleen muodostunut. Mutta mitäpä siitä: siipisatohanhi sai luvan uida ja sukeltaa, kun ei kerran päässyt lentämään.
Hän silmäsi kelloaan: viisi jo, eikä kapellimestari Svahnia kuulunut. Mikäpäs muu kuin entinen kurssi eteen: pihalta toiselle, vanhaan, tuttuun tapaan lantteja noukkimaan.
Oli kiusallista, että hän oli jo tuudittautunut noihin orkesteriunelmiin. Mielessä oli jo väikkynyt parempi toimeentulo ja valoisampi tulevaisuus.
Hän tilasi toisen kupin kahvia. Mihinkäpä tässä enää lähti, kun oli jo iltakin käsissä.
Hän silmäsi hämärälle kadulle, jossa kaasuvalot syttyivät, yksi toisensa jälkeen. Tuossa meni tutunnäköinen mies ohitse. Ketä se muistutti? Nyt se pysähtyi lyhtytolpan juurelle ja rupesi juttelemaan vastaantulijan kanssa. Mitä? Näkikö hän oikein? Eikö se ollut tuomiorovasti? Ihan varmaan!…
Janne Flyktin valtasi äkkiä halu lähteä ulos ja mennä noiden keskustelevien herrojen luo … pyytämään viittäkymmentä penniä… Sehän häneltä nyt ainakin oli mennyt Svahnia odotellessa. Ehkäpä tuomiorovasti antaisi, entiselle apulaiselleen…
Hän naurahti ääneensä ja havahtui siitä, että kaksi viereisessä pöydässä istua nuorta miestä katseli häntä virnistellen. Ne luulivat häntä varmaankin mielipuoleksi.
Miehet katselivat häntä ja kuiskivat keskenään. Toinen naputti sormella merkitsevästi otsaansa ja molemmat purskahtivat nauramaan.